Yksi askel eteen ja kaksi taakse
Mie olen lukenut Katri Syvärisen kirjoittamaa Löydä elämän taika – Sisäinen matka suorittamisesta iloon- kirjaa ja lukemani teksti on saanut ajatusten suuren pyörän liikkeelle. Tämä kirja ei olisi voinut osua kohdalleni parempaan ajankohtaan ja kiitos siitä Kati!! Jo ensimmäisten sivujen kohdalla koin tekstin suuria vaikutuksia itseeni ja omiin tunteisiini ja havahduin siihen, että teksti sisältöineen tuntuu niin valtavan tutulta..aivan kuin Katri olisi kirjassaan pukenut minunkin ajatuksia ja tuntemuksia sanoiksi.
Otsikko kertoo tämän päiväisen kirjoituksen aiheesta ja kirja toimii kirjoituksen inspiraationa.. Mie kerroin ensimmäisessä vuonna 2015 toukokuussa julkaisemassani Marru Marmelaadi-blogin jutussa aikoinaan omasta elämästäni ja muun muassa niistä parista ruuhkavuodesta jotka ajoivat minut niin henkisesti kuin fyysisestikkin loppuun eikä hyvinvoinnilla ollut silloin tilaa elämässäni. Silloisen työsuhteen päätyttyä tuli totaalinen stoppi vastaan ja eteeni nousi niin korkea tunteiden ja väsymyksen muuri etten enää voinut ohittaa sitä, en voinut kulkea vain tunteideni ohitse niitä sivuuttaen. Olin myös sulkenut silmäni tietoisuudelta sillä koitin vain jaksaa sen kilpajuoksun kanssa eteenpäin rynnimistä aikataulut ja deadlinet takaraivossa naputtaen. Elämäni oli silloin täynnä opiskelua ja suoritin opinnot lyhyemmässä ajassa, mikä tarkoitti sitä, että mie suoritin opintoja sekä päivä- että aikuispuolella, tein yhtäaikaa oparia, syventävää harjoittelua, töitä ja suoritin kursseja sekä etänä että lähiopetuksessa ja tietenkin aikaa olisi pitänyt olla myös omalle perheelle ja ystäville. Valmistuttuani jatkoin työskentelyä harjoittelupaikassani ja olin siitä silloin niin valtavan iloinen ja onnellinen. Vältin sen, mikä olisi ollut minun sisäiselle suorittajalle se pahin mahdollinen: eli valmistua työttömäksi mikäli en olisi paikkaa saanut. Olin suorittanut opintoja reilut parisen vuotta ihan armottomalla tahdilla ja keskittynyt siihen valmistumisen aikatauluun, jonka olin itselleni asettanut. Piti valmistua joulun sijaan jo aiemmin keväällä koska minulla oli kiire suorittaa ja osoittaa itselleni että mie pystyn siihen. Noh, pystyinhän mie ja töiden saaminen oli lottovoitto mutta mitä minulle jäi tästä kaikesta käsiini? Väsymys, vieras minä ja ripakopallinen asioita ja tunteita, joita en ollut kohdannut koska olin halunnut paeta sinne kiireeseen pakoon itseäni. Ei minulla ollut silloin tilaa omassa elämässäni. Omaa aikaa ei jäänyt enää muuta kuin yöuniin ja nekin kärsivät itseasettamieni ja ulkopuollelta tulleiden jatkuvien suorituspaineiden alla. Paino nousi, elämäntavat,noh, ei niitä oikeastaan silloin ollut vaan mie elin tunnesyömisellä ja välttelin tiukasti ajatuksiani, joten keskityin työhön kaikin voimin.
Katri Syvärisen kirjaa lukiessani, ajatukseni ja tunteeni palasivat vuoteen 2014. Mie kysyin itseltäni, että tiedänkö vieläkään sitä miksi mie ylipäätänsä päädyin siihen rumbaan ja miksi mulle oli niin tärkeää, ei vaan miksi minulle oli tärkeintä valmistua tiukalla aikataululla ja ajaa itseni sellaiseen tilaan? Se on suorittaja sisälläni, joka minua puski sellaisiin tilanteisiin. Egoni huusi minulle pelon tunteita, mie pelkäsin pysähtyä sillä se olisi tarkoittanut käytännössä minulle sitä ”etten olisi ollut yhtään mitään”. Mie ikäänkuin pakotin sen oman fokuksen täysillä siihen, että ”mie pysyn liikkeessä ja teen jotain”..kunnes koitti se aika, jolloin minusta ei ollut tekemään yhtään mitään.
Sirpaleista kokonaiseksi
Samana keväänä kun perustin oman blogini ja olin päässyt tälle hyvinvoinnin tielle, minun oli pitänyt ensin rikkoa itseni palasiksi ja lähteä rakentamaan uutta minää. Uskomukseni ja ajatusmaailmani olivat minun oman egon hallittavina ja mie olin väsyneenä antautunut sen ohjattavaksi. Mie kävin ja käyn kyllä edelleenkin, keskusteluita oman egoni ja sisäisen minän kanssa. Vuosi 2015 on jäänyt minulle muistoihin elämäni vuotena sillä mie sain kiinni uudenlaisesta ruokavaliosta, liikkumisesta ja sain uusia harrastuksia elämääni. Osa näistä harrastuksista ovat jääneet kiinteäksi osaksi nykyistä arkeani ja niistä on muodostunut elämäntapoja ja siitä olen kiitollinen itselleni. Niiden aiempien ruuhkavuosien aikaan mie en ollut itselleni hyvä, en arvostanut kehoani enkä sisäistä minää vaan mie ruoskin itseäni jatkamaan enkä kuunnellut kehoani esimerkiksi jaksamisen suhteen. Kuinka mie olenkin ollut niin armoton ja kiittämätön?
Ihmisen pitäisi olla itsensä paraskaveri ja jos mie kohtelisin muita ihmisiä samalla tavoin kuin kohtelin itseäni, mie jäisin aika varmasti yksin. Vanhat ajatusmallit ja elämäntavat olivat liimautuneet suorastaan liisterimäisen tiukasti kiinni minuun ja tuntuivat ihan solutasolla asti, joten minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä sinne niiden asioiden ja tunteiden äärelle, jotka koin jopa pelottaviksi. Tiedättekö sellaiset hetket kun aika tuntuu aivan pysähtyvän? Oma kalenteri oli ollut niin pitkään täynnä ettei minun ollut tarvinnut pysähtyä ja olin saanut jatkaa pakomatkaa ja vuoden 2015 loppiaisena mie pysähdyin. Yhtäkkiä minulla olikin aikaa itselleni ja havahtuessani siihen väsyneen, harmaannäköiseen ja valjuun peilikuvaan – olin järkyttynyt. Ihan ensiksi mieleni täytti häpeä siitä mihin kuntoon olin saattanut itseni ja pelko tulevasta. Mie havahduin siihen, että jonkinmoinen muutos minun oli tehtävä elämässä, itseni vuoksi. Pääsin kuitenkin alkuvuoden ja kevään aikana hyvään vireeseen ja mie olen usein sanonutkin, että elämäni alkoi silloin uudelleen. Olin energisempi, iloisempi ja mie voin hyvin. Ehdin jo hieman upota siihen luottavaiseen fiilikseen, että mie olen oppinut ja sisäistänyt monia uusia asenteita ja tästä eteenpäin mie elän vakaasti sitä minulle hyvää elämää.
Sisäinen suorittaja
Viime vuosi osoitti kuitenkin minulle toisin ja erilaisten haasteiden myötä mie ahmin jälleen elämääni liian paljon asioita joita merkitsin kalenteriini ja pikku hiljaa sellaisesta mukavasta arkirytmistä päädyttiinkin siihen pisteeseen, että kalenteri täyttyi tiiviisti ja työpäivän jälkeen tehtävien asioiden lista kasvoi kasvamistaan ja vihdoin se oman elämäni kuuluisin suorittaja olikin jo nostanut päätään. Mie en halunnut sitä nähdä vaan ajattelin, että olen matkalla kohti unelmaelämää mutta sen sijaan sainkin iskuja vasten kasvoja ja putosin. Terveydentilan heikentyminen oli jo ensimmäinen merkki mutta mie sain vakuuteltua itselleni, että se johtui vain olosuhteista. Mikä sinällänsä pitää paikkansa mutta sisäisesti suurin pelko ohjasi minua kun jouduin jäämään töistä sairaslomalle sillä mie pelkäsin, että putoan kyydistä ja menetän oman elämäni hallinnan kun en enää pystynytkään ohjaamaan kehoani vaan minun piti koittaa hyväksyä se oma tilanne. Se oli todella raskasta. Tästä alkoikin sitten hyvin erilainen matka reilun puolentoista vuoden hyvinvoinnin jälkeen.
Mie tarvitsin monia monia iskuja vasten omia kasvojani ennen kuin kohtasin jälleen sen oman pelkoni. Pelkäsin etten ole mitään koska koin pudonneeni kyydistä ja menettäneeni oman elämäni hallinnan. Tästäkin asiasta olen käynyt itseni kanssa monia keskusteluita, sillä mie olen kuitenkin vahvasti ohjannut omaa ajatusmaailmaani sitä kohti ettei kaikkien elämän asioiden tarvitse olla sen kontrollin alla ja mie haluan uskoa ja luottaa myös elämään ja siihen mihin oma elämäni minua ohjaa. Kun se äkillinen ensimmäinen stoppi tuli viime vuoden elokuussa niin pelko nosti jälleen päätään, minua tukahduttikin ajatukset siitä, että mie elelen ilman asetettuja tarvoitteita tai deadlineja. Olin jo sen verran syvällä siinä suorituksen pyörässä, että minun oli vaikeaa pysähtyä. Samaan aikaan koitin palautella mieleeni ja sydämeeni kaikkia niitä ihania ajatusmalleja siitä kuinka itselleen saa ja pitääkin olla armollinen ja lempeä ja että se vähempikin riittää. Minun keho ei kestänyt eikä jaksanut sellaista enää ja sairastelun tuomien haasteiden myötä myös mieleni väsyi. Mie vertailin itseäni ympärillä oleviin enkä suostunut hyväksymään ihan kaikkia juttuja mitä sairastelut olivat tuoneet mukanaan. Tavoitteeni kohosivat tasaiseen ja sieltähän se pikku puskija olikin saanut jo riittävästi vahvistuksia ja väsyneen mieleni kanssa minulla ei ollut voimia enää laittaa vastaan vaikka tunsinkin rintani päällä jälleen sen vuosien takaa tutun kivistyksen tunteen. Pelkoni pääsivät ohjaamaan minua mutta ajattelen näin jälkeenpäin, että kaikki kirjoitukseni siitä hitaammasta elämästä, kontrollista irti päästämisestä ja lempeydestä itseään kohtaan olivat sisäisen minän avunhuutoja sen sumun keskellä. Suorittaja hiljensi ne ajatukset istumalla niiden päälle. Mie kirjoittelin aiheesta blogiinkin juttuja, kuinka olin päättänyt rauhoittaa omaa elämääni ja elellä sitä hitaampaa elämää ja sain katsoa peiliin esitäen itselleni kysymyksen, että miten meni noin niinkuin omasta puolesta?
Tekemisestä tuli aikataulujen ohjaamaa ja tavoitteiden sanelemaa suorittamista työpäivien jälkeen. Mie syötin itselleni ajatuksia, että ahkera työ palkitaan ja se sisäinen suorittaja puski minua kohti täydellisyyden tavoittelua. Mie olin asettanut silmilleni sellaiset pinkit lasit, joiden läpi katsoin omaa elämääni ja olin päättänyt että kunhan jouluun asti jaksan niin uusi vuosi tuo tullessaani minulle uuden alun ja puhtaan sivun ja sitten minulla onkin jälleen energiatasot kohdillaan ja yhtäkkiä kaikki se kiire lakkaa. Se oli sellainen illuusio, jonka olin itselleni syöttänyt niin monet kerrat, että mie sain itsenikin uskomaan siihen. Tällä tarkoitan sitä, että miten ihmeessä se kaikki kiire olisi lakannut kuin seinään vuoden vaihduttua kun se mielen suorittaja koitti vaan jatkaa juoksuaan? Tähän kaikkeen oma kehoni teki stopin heti alkuvuodesta. Mie sain jostakin kiinni kuitenkin kaikkien näiden vakavien sairasteluiden ja tiputuksessa käymisen keskellä. Hetken ajaksi mie sain hengitykseni kulkemaan vapaasti ja ikäänkuin vapautin käteni sellaisesta sinnikkäästi yrityksestä puristaa käteni nyrkkiin.
Mie annoin omille peloilleni luvan tulla esille ja halusin tervehtiä niitä. Olinko jo niin reunalla että seuraava askel eteenpäin olisi tiputtanut minut jonnekkin alas vai kuulinko sen oman ääneni jälleen kokiessani, että hetki pysähtyi..en osaa sanoa. Mie kävin pitkän keskustelun itseni kanssa siitä, että minkälaista elämää mie haluan elää ja mitä mie haluan säilyttää omassa elämässäni? Mitkä asiat on mulle oikeasti tärkeitä ja mihin haluan keskittyä? Sen asioiden ahmimisen sijaan mie heitin ajatukseni ympäri ja aloin miettimään, että mitkä ovat ne minun hyvinvoinnin minimit; asiat, jotka tarvitsen elämääni ja mitä ilman en koe pärjääväni mutta mitkä myös antavat minulle kaiken sen millä mie pärjään ja mikä riittää? Mitkä tuo mulle rakkautta, onnea ja onnistumisen tunteita? Onko minulla tilaa omassa elämässäni ja mikä elämää ja mieltä hallitsee? Pelkojensa äärellä ihminen tuntee itsensä haavoittuvaksi koska silloin itseään pitää katsoa avoimin silmin ja kohdata niitä kipupisteitä. Mie en tarvitse enää sitä sisäistä suorittajaa ja olen jo useamman kerran potkinut sen ulos elämästäni, tai näin olen ainakin ajatellut tehneeni. Tämä toteutuikin sen aikaa kun asiat olivat mallillaan ja elämä oli sellaista tasaista arkea. Minulle riitti pari haastavaa ärsykettä ja mie olin jo lähtenyt ottamaan niitä askeleita taaksepäin. Mie en halua olla itseeni pettynyt enkä halua hävetä sitä, että kävin pienen pyrähdyksen siellä alkupisteessä, mistä olen jo lähtenyt vaan tämä toimi minulla herättäjänä. Tunnen voimakkaita tunteita ja koen päässeeni nyt eri tavalla lähelle itseäni ja tunnen sydämessäni rauhaa. Kaikki viimeisen vuoden aikana kokemani vastoinkäymiset ja viime aikoinani kohtaamani pelot ovat kasvattaneet minusta erilaisen. En olisi uskonut vielä muutama viikko taaksepäin, että tulisin sanomaan näin mutta tunnen sydämessäni asti, että vaikeat ajat ovat luoneet minulle vahvemman siteen omaan elämääni ja mie olen tiedostanut ja myöntänyt itselleni ääneen sen, että vielä on opittavaa paljonkin. Opittavat asiat ovat juurikin niitä perusasioita kuten sanan EI käyttäminen ja ennen kaikkea sen ajatuksen hyväksyminen, että vähempikin riittää ja se on itseasiassa minulle parasta just nyt ja jokin uusi palanen on elämässä löytänyt sen oman paikkansa. Ehken mie olin valmis vasta nyt vapauttamaan sen omalle paikallensa.
❤ Marru
MARRU MARMELAADI 
