Kohti itseymmärrystä

”Sydämestä saakka eletyn kokemuksen jälkeen maailma näyttää erilaiselta. Jopa tutuista asioista löytyy uusia sävyjä. Uudenlaista, aikaisemmin huomaamatta jääneitä syy-yhteyksiä ilmaantuu ja yhtäkkiä aiemmin käsittämätön onkin ymmärrettävää.” 

   Joogan sydän – kohti sisäistä harjoitusta /  Janne Kontala  (Viisas elämä)

Olen lueskellut Janne Kontalan Joogan sydän -kirjaa ja Kontala kirjoittaa hienosti joogisesta näkökulmasta ja siitä miten joogan harjoittaminen kehittää myös joogin itseymmärrystä. Mie jäin miettimään mitä itseymmärrys minulle yleisesti merkitsee, mitä se on käytännössä? Kuinka olen oppinut ymmärtämään itseäni ja mitä se on minulta vaatinut? Entäpä joogan vaikutus: mitä jooginen elämäntapa on minun itseymmärryksessä saanut aikaan?

Olen huomannut omassa elämässä viime aikaisten tapahtumien myötä, että lisääntynyt itseymmärrys on auttanut minua rakentamaan itseni näköistä elämää. Yksi tehty valinta on avannut tietä ja seuraava valinta on vienyt ehkä eteenpäin tai vahvistanut ennestään tekemieni valintojen merkitystä. En ole tehnyt jokaista liikettäni super tietoisesti vaan välillä olen antanut myös elämälle tilaa antaa tehdä taikojaan. Joskus olen kulkenut myös tietoisesti laput silmillä. Kokonaisuus on ollut kombo omia valintoja ja elämään luottamista. Joskus valinnan vaikutus ja merkitys on tuntunut tai näkynyt välittömästi, joskus olen miettinyt, että oliko tekemäni valinta merkityksetön tai vähäpätöisempi koska en ole heti nähnyt lopputulemaa. Mikään tekemistäni valinnoista ei kuitenkaan ole ollut kokonaisuudessa merkityksetöntä tai vähäpätöistä sillä muutaman vuoden ajan tekemäni tietoiset valinnat ovat tuoneet minut tähän pisteeseen missä olen nyt ja vaikuttaneet siihen oloon mikä minulla juuri tällä hetkellä on. Nyt on hyvä flow…Silloin kun olen henkisen tai fyysisen terveyden = (lue sairauden) vuoksi möyrinyt kasvot pohjamudassa tai minusta on tuntunut, että elämä on pysähdyksissä tai jotain on puuttunut, niinä hetkinä ei ole tuntunut siltä, että olisin tehnyt oikeita valintoja tai olisin ymmärtänyt itseäni. Silloin olen etsinyt syyllistä tilanteeseeni, itsestäni tai ulkopuolelta. Minulle käänteen tekevää on ollut, että syyllisen ulkopuolelta etsimisen sijaan, olenkin kääntänyt katseeni sisäänpäin, sillä sieltä ne vastaukset ovat löytyneet. Mitä pidemmälle olen matkannut kohti parempaa itsetuntemusta, sen vähemmän minulla on ollut tarvetta etsiä ja osoittaa syyllistä, oli se syyllinen sitten mie itse tai joku muu.

Tällä hetkellä elämässä tuntuu hyvältä koska arki antaa minulle energiaa ja minusta tuntuu luonnolliselta olla tietoinen omista tekemistäni. Aiemmin en ole halunnut olla tietoinen koska tietoisuus on läväyttänyt kaikki ne asiat silmilleni, joita olen tietoisesti (ja osittain tiedostamatta) pakoillut. Kun ensimmäisiä kertoja aloin varovaisesti kurkistamaan siitä ovesta, jonka taakse olin kätkenyt vuosikausien ajan kokemiani tunteita ja erityisesti niitä tukahdutettuja tunteita, tuntui kuin olisin hukkunut niiden alle, sillä niin voimalla ne alkoivat rynnimään päälleni. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että olen sopeutunut elämässäni tilanteisiin ja esimerkiksi antanut anteeksi ihmisille velvollisuudentunteesta tai sen vuoksi koska olen ajatellut, että minun pitää antaa anteeksi ja olen ajatellut, että ”eihän nämä asiat minusta niin isolta tunnu”, ”ei minua niin haittaa…”, ”kyllä mie ymmärrän…” ja voitte varmaan arvata, että miltä tämän ymmärtäminen ja myöntäminen tuntui? En osannut ohjailla mieltäni kannustavampaan suuntaan enkä osannut rauhoittaa mieltäni sillä tunteet aiheuttivat epävarmuuksia, pelkoja ja ikäviä muistoja, jotka tuntuivat muun muassa väristyksinä kehossa, sykkeen kiihtymisenä ja stressinä.

Minusta tuntui siltä, että tukahdutettujen tunteiden tilanteet nousivat uudelleenkäsiteltäviksi ja mielessäni olen huutanut itsekseni kuinka vihainen tai loukattu olenkaan ollut jo silloin kun nämä tilanteet ovat tapahtuneet. Ja on tuntunut todella hyvältä myöntää itselleen ja sanoa vihdoin ääneen, että ei, kaikki ei ole minulle ok. Oppiessani omasta kyvystäni kehittää omaa tietoisuuttani, sain uudella tavalla kiinni itsestäni ja siitä, kuinka paljon minussa on voimaa, sinnikkyyttä ja rohkeutta ja kuinka hukassa olenkaan ollut itseltäni. En mie kuitenkaan ole sitä halunnut tai pyrkinyt siihen tarkoituksella, kuka nyt haluaisi tuntea olevansa hukassa tai kadoksissa itseltään?  Yksi asia vain johti toiseen ja onneksi nykyinen suunta on minulle hyväksi, vaikeuksien kautta kohti tasapainoisempaa mieltä ja itsetuntemusta. Meillä voi myös olla sellainen tasaisen tappava vaihe elämässä meneillään, jolloin koemme, että emme ole yhteydessä itseemme ja sisimpäämme sillä meillä ei ole aikaa keskittyä miettimään omia mielemme liikkeitä koska työt, perhe, ongelmat parisuhteessa tai ylipäätään ihmissuhteissa ovat liikaa tiedostettaviksi. Voimme myös tiedostaa näitä asioita ja tilanteita mutta haluamme pysyä mukavuusalueellamme emmekä halua kohdata niitä koska ne tuntuvat yksinkertaisesti pahalta.

Jonkun korvaan tämä voi kuulostaa siltä, että onpas Marrusta tullut itsekäs kun hänen ajatuksensa pyörivät niin paljon oman navan ympärillä – ja tässä on myös palanen totuutta, sillä mie olen alkanut terveellä tapaa itsekkääksi ja itsetuntemuksen kehittäminen edellyttää, että vietämme aikaa itsemme kanssa myös silloin kun olo ei ole miellyttävä..sitä en ole aiemmin osannut olla vaan olen mukautunut ja sopeutunut oman hyvinvointini kustannuksella elämän tapahtumiin ja ikään kuin seuraillut sivusta itseänikin. Olen elänyt elämästäni parisenkymmentä vuotta ilman sellaista aktiivista ja selkeää yhteyttä itseeni (ei ole ollut helppoa myöntää tätä.) Tällainen yhteys minulla on avautunut joogan ja meditaation avulla, fyysiset asanaharjoitukset ovat antaneet psyykkiselle puolelle impulsseja ja mielessä asuneet blokit ovat alkaneet avautumaan. Kun olen saanut niitä asia kerrallaan avattua ja käsiteltyä, olen saanut suoran linjan auki kohti parempaa itseymmärrystä. Olen ymmärtänyt, miksi olen toiminut ja ajatellut tietyllä tapaa ja se on ollut todella valaisevaa! Kaikessa yksinkertaisuudessaan tietoisuuden lisääminen ja kehittäminen ja pysähtyminen ovat olleet minulla käytännön työkaluina arjessa kohti tietoisempaa itsetuntemusta. Jooga ja hengitysharjoitukset ovat auttaneet minua tässäkin. Hengitys luo sillan mieleni ja kehoni välille ja kaikessa yksinkertaisuudessaan minulla auttaa nykyisin se, kun mielikuvaharjoituksen omaisesti päästän uloshengityksen mukana irti sellaisista asioista, joista pystyn irtipäästämään ja sisäänhengitys tuo vastaavasti minulle uutta, puhdasta happea ja energiaa. Niinkin yksinkertaista. Säännöllinen tietoisuuden äärelle pysähtyminen ja meditoiminen on auttanut minua puhdistamaan mieltäni asioista, joista kerroin aiemmin ja nyt tilanne on se, että mieli on jopa levollinen minun ollessa pysähdyksissä.

Minulla on isossa osassa elämääni ihmisiä, joille mie annan tukeni, joilta mie saan tukea ja joiden kanssa saamme jakaa yhteistä elämää. Omat valintani ovat myös siivonneet elämästäni sellaista negatiivisuutta, jota en yksinkertaisesti valitse kantaa mukanani. En tarkoita sitä, että kohtaamisten pitäisi aina olla vaaleanpuneista hattaraa ruusunnuppuineen sillä ihmissuhteissa, jossa kunnioitetaan ja rakastetaan molemminpuolin, on myös tilaa vaikkapa erimielisyyksille ja kiistatilanteille..ja on tilaa olla erilainen ja silti samanarvoinen. Avopuolisoni, läheiset, ystävät ovat todella isossa osassa jokapäiväistä elämääni ja kuljetan heitä rakkaudella matkassa. Olen niin kiitollinen ihmisistä elämässäni. Jokaisen ihmisen elämä on yksilön oma, johon sitten nivoutuu perhesuhteiden, työyhteisön ja sosiaalisen verkoston kokonaisuus. Yksilön itseymmärryksen kehityksen vaikutukset ja valintojen merkityksellisyys näkyvät myös ihmissuhteissa, joissa elämme ja vietämme eniten aikaa.

P.S. Lämmin lukusuositus kirjalle, joka laittoi alulle tämän päiväisen pohdinnan: Joogan sydän – kohti sisäistä harjoitusta.

YKSI VALINTA JA PÄÄTÖS KERRALLAAN

TERVEISIÄ SAIRASTUVALTA

Sain eilen ihanan yllätyksen hellulta, hän oli bongannut värikkään riippumaton paikalliselta fb-kirpparilta 💛🧡 Nyt on aikaa lukea vähemmäksi kirjapinkkaa: Janne Kotalan Joogan sydän on uusi tuttavuus ja kehon ja Janesh Vaidyan mielen ayerveda on ollut hetkisen aikaa luettavana. Ahmin kirjan sivuja ja ja havahdun toistamiseen mielessäni omaan kommentointiini ”just näin”, ”minustakin tuntuu tältä”, ”näinhän tämä asia on” – samalla myös kyseenalaistan, pureskelen, arvioin ja mutustelen tietoa ja sitä kuinka mie sen omaksun. Olen tiedonjanoinen ja ajan rohkeasti itseäni asioiden pariin mutta samaan aikaan olen joidenkin elämän asioiden kanssa varsinainen arkajalka.

Tiedostan myös sen kuinka monella osa-alueella elämässäni on vaikuttanut omat epävarmuuteni ja ihmisten hyväksynnän hakeminen, aina omien mielipiteiden muodostamisesta ja ääneen sanomisesta alkaen siihen kuinka olen ottanut vastaan kommentteja ja suhtautunut uuden oppimiseen. Epävarmuus oppimisen taustalla on luonnollista ja toisaalta kuuluu asiaan mutta koko identiteetin määrittävänä tekijänä nappaa itselleen sille kuulumattoman ison osan.

Mie olen löytänyt itseäni vahvemmin ja saanut omaa ääntäni vahvistettua itselleni eikä minun tarvitse tarkoituksella nuoleskella ihmisiä miellyttääkseni. Eihän siihen koskaan ole ollut pakkoa, se on ollut yksi oppimani tapa josta on kehittynyt elämän tapahtumien johdosta selviytymiskeino. Miellyttämisen tarpeen myöntäminen ääneen ei ollut helppoa mutta se oli todella tärkeää ja mitkä voimavarat sieltä vapautuikaan kun ymmärsin, että kaikki ihmiset eivät tule kohdalleni jäädäkseen elämääni. Eikä minun tarvitse tarrautua ihmisiin saadakseni turvallisen olon vaan se turva lähtee minusta itsestäni. Myöntäessäni tämän koin aluksi itseni heikommaksi. Siinä samalla muut ihmiset kasvoivat silmissäni muutaman metrin mittaisiksi superihmisiksi.

Lopulta silmäni avautuivat ja muistin, että en ole todellakaan yksin näiden asioiden kanssa enkä kipuile muita suuremmin sillä nämähän ovat arkipäiväisiä kasvunpaikkoja elämässä.Opettelin sietämään tätä oloa kaikessa ärsyttävyydessään sillä minusta tuntui oman mittani tulleen täyteen ja oli aika nostaa tämä kokonainen kissa pöydälle. Tietoisen prosessin kehitys on tuonut minut siihen pisteeseen, jossa suhtautuminen itseeni, ympärillä tapahtuviin asioihin ja ihmisiin on neutralisoitunut, tasaantunut, eivätkä tunteet heijaa edestakaisin ääripäästä toiseen. Tämä ääripäästä toiseen liikehdintä on ihan normaalia kunnes asiat löytävät omat luonnolliset mittasuhteet. Rauhan ja levollisuuden löytäminen itsestään antaa minulle mahdollisuuksia ja tilaa.

Kehon ja mielen Ayuerveda-kirjan alkumatkalta jäi mieleeni vanhojen vedakirjoitusten sanoma: yksilön persoonallisuus on sama asia kuin se, miten ihminen kykenee selvittämään erilaiset tilanteet.

Mie olen ihannoinut aina suorapuheisia ihmisiä ja miettinytkin, että esimerkiksi bloggaajana mulla voisi olla enemmän seuraajia jos esiintyisin sellaisella lappilaisella sisulla ja uhollakin höystettynä..mutta njäääh. Se ei ole minun juttuni mutta olen tässä kuitenkin opettelemassa uusia tapoja ilmaista itseäni ja olen uudella tiellä itseni määrittämisessä. Se ei tarkoita sitä, että seuraavan kerran tavatessamme tapaat aivan uuden Marrun, joka laukoo päin kasvoja ja korvia totuuksia torven lailla, ei sentään. Suorapuheisuus ei tarkoita automaattisesti epäkohteliasta tai asiatonta itsensäilmaisua etkä sie välttämättä edes huomaa mitään eroa minun käytöksessä tai puheessa. Sepä juuri! Kaikki muutosprosessit eivät ole silmin nähtävissä ja joissakin tilanteissa se sisäinen muutos on suurin. Se Miltä Tuntuu.

Hienoa kun meitä on monenlaisia ja mainitsemani rempseys kirjoitustyylissä varmaan kiehtoo itseäni koska tyyli on kovin erilainen omastani. Tässä päästään kätevästi itsensä vertaamiseen muihin..sen pohjalta mietin, että mie ilmaisen asioita pehmeästi ja tykkään kuvailla ajatuksiani kauniisti. Mulla on aika hemppis tyyli sillä minua lämmittää  ajatus siitä, että kauniit ajatukset ja asenne, sydän ja mieli houkuttelee lisää kauneutta elämään. Tuntuu hyvältä kun on tiedostanut aikoinaan sen kuinka paljon itseään on lähtökohtaisesti verrannut muihin ja voi sanoa tämä päivänä olevansa parempi ihminen itseään kohtaan ja hyvä ystävä itselleen.

Yksi valinta ja päätös kerrallaan.

• Practise the pause •

YINJOOGA

Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä Instagrammiin ja päädyin lopulta kirjainmerkkien loppumisen vuoksi siirtymään tänne blogin puolelle. Kuluvan viikon torstaina oli ensimmäinen yinjoogatunti rovaniemeläisellä Walltraining Centeri’llä ja palasimme tuttujen ja uusien kasvojen kanssa joogamatolle Seija Koskelan ohjauksessa. Ilmassa oli jotain tuttua ja samaan aikaan uudenlaista fiilistä – uusi ja vanha kohtasivat luoden yhdessä jotain uutta. Salissa oli kotoisa, rauhallinen tunnelma ja pieni ryhmäkoko tuntuu itselleni kodikkaalta. Paluu yinin pariin nimenomaan Seijan ohjauksessa uudella salilla symbolisoi uuden alkua. Pidemmän aikaa blogia seuranneet tietävätkin tämän tarinan taustan kuinka joogamatkani sai uudenlaisen draivin löydettyäni tieni Rovaniemellä aiemmin toimineen WellnessLoungen ohjatuille joogatunneille ja nyt tarina jatkuu uusissa tiloissa WallTraining Centerin avattua ovensa. (Ja tämä ei muuten ole maksettua mainosta vaan jaan näitä asioita ihan puhtaasti omasta halustani.) Kasvotusten ohjattu tunti tuntui virkistävältä ja rentoutti saaden haukotukset leviämään matolta toiselle. Tunnin aikana ajatukseni sivusivat tätä uuden alkua sekä ketä minulla oli ympärilläni salissa. Ajatusten nopea tsekkaus sai liikutuksen tunteet liikkumaan pitkin kehoa, kostuttaen silmäkulmiä ja lopulta siinä matolla silmät kiinni maatessani hymy nousi huulilleni.

Pääset lukemaan täältä kirjoitukseni Yinjoogatunneista apua henkiseen ja fyysiseen kivunlievitykseen, jossa kerron enemmän yinjoogasta ja kokemuksiani ohjatuilta tunneilta ja ”Me olemme yksiloitä ja parhaita versioita itsestämme” ..ajatuksia viikonlopun Yinyoga-workshopista. Olen puhunut paljon siitä kuinka jooga tuo yhteen ihmisiä ja olen iloinen kun tutustuin yinjoogaworkshopissa mm. yinjoogaopettajaan Clare Gates-Sjöblomiin, josta kerron yllä linkitetyssä yinjoogaviikonloppua koskevassa kirjoituksessa. Muistan yhä elävästi tämän wokshopin ja sen kuinka kyseinen viikonloppu on viitoittanut tietäni restoratiivisen joogan parissa. Yinin maailma ja sen voima kasvaa ympärilläni, mitä enemmän keskityn siihen, että tämä koko fyysinen paketti omaksuu pakottamatta ajatuksen rentoutumisesta ja itsessä viihtymisestä, sen paremmin voin. Voi sanoa, että yinjooga ei ole helppoa: asanassa vietetään aikaa ja asennosta toiseen edetään hitaasti. Liikkeen sijaan keskitytään paikallaoloon. Isojen liikkeiden ja syvien venytysten, kehon puskemisen sijaan haetaan rentouden kautta lämpöä kehoon. On äärimmäisen mielenkiintoista tunnustella kuinka pienen pienellä liikkeellä voidaan saada tuntemuksia aikaan kehossa. Se tunne kun hoksaan, että aikalailla automaattisesti lähestyn liikettä isosti, alan etenemään sinne oman liikkuvuuden rajoille asti ja sitten muistan, ai niin! Vähemmän on enemmän ja pieni liike on se suurin juttu. Ai että!

Minusta on ihana ajatus keskittyä siihen siirtymään jossa mie vietän aikaa asentojen välillä ja niihin tuntemuksiin mitä kehossa heräilee, minulle on vapauttavaa antaa hengityksen ohjata tätä pienen pientä liikettä mutta kaikille tämä ei tunnu samalta. Olen kertonut tämän toodella monta kerraa mutta mainitsen saman asian vielä tässä yhteydessä, tiedoksi uusille lukijoille: mie vietin ensimmäisen yintunnin melkoisen aktiivisena vilkuillen salaa muita ja odottaen koska edetään seuraavaan liikkeeseen. Pysähtyminen ei tapahtunut automaattisesti mutta minulla alkoi rakentumaan luottamus opettajaan ja se auttoi minua osaltaan rentoutumaan ja kannusti mieltäni avoimuuteen. Minulle annettiin tarjolle vaihtoehtoja kuinka voisin lähestyä harjoitusta, mitään ei ollut pakko omaksua vaan sain poimia tunneilta itselleni hyvältä tuntuvia ajatuksia. Nämä olivat antamassa suuntaa minulle, jotta löytäisin rohkeutta tehdä harjoituksesta omanlaiseni, jotta oppisin luottamaan itseeni. Muistan kuinka koin aluksi itseni epävarmaksi kaikkien niiden uusien apuvälineiden ja liikkeiden yhdistämisen kanssa, siinä tuli minulle niin paljon uutta asiaa.  Säännöllisen harjoittelun kautta olen löytänyt itselleni turvapaikan yinjoogasta, harjoittelu auttaa minua säilyttämään tai palauttamaan mielenrauhaa.

WallTraining Centerin tunneilla meille annetaan mahdollisuus viettää yintunnilla aikaa silmät kiinni ja Seija auttaa tarpeen mukaan. Silmät kiinni ei ole kuitenkaan pakko olla mikäli se ei tunnu luontevalta uudessa ympäristössä ihmisineen mutta se on mahdollista. Minusta on kiehtovaa tarkastella oman mielen liikkeitä kehon ollessa pysähdyksissä ja hengityksen ohjatessa olemista.

KENELLE?

Mietiskelin, että yiniä voi suositella aktiiviselle liikkujalle treenin vastapainoksi, ihan tavalliselle arkiliikkujalle tai liikkumattomalle ihmiselle. Minua herätteli aikoinaan lausahdus, jos sinulla ei ole aikaa arjessa omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen niin sie tarviisit kahta kovemmin palasen yiniä arkeesi. Me kaikki ei koeta samoja lajeja omaksemme mutta kannattaa kuitenkin kokeilla ja antaa avoimin mielin uudelle kokemukselle mahdollisuus. Sen jälkeen voidaan vaikka todeta, että ”tämä ei ole se oma juttu” mutta ainakin on kokeiltu ja käyty mahdollisesti siellä epämukavuusalueella eli on saatu uusi kokemus itselle. Mie olen haastanut paljon ja säännöllisesti itseäni viimeisten vuosien aikana epämukavuusalueelle monellakin elämän osa-alueella ja tästä syystä sivuan usein asiaa paljon täällä blogissa..itseni haastaminen tietoisesti ja toiminnan sivutuotteena on opettanut minulle valtavasti.

Usein me havahdutaan kehonhuoltoon vasta sitten kun meillä on jokin akuutti tarve siihen mutta mehän voidaan ylläpitää omaa hyvinvointia päivittäin pienillä valinnoilla.

HARJOITUS ON SINUN OMASI

Joogaa suositellaan usein tyypillisesti elämäntilanteissa, jos sinulla on esimerkiksi stressaava vaihe elettävänä mutta voit löytää siitä myös jo olemassa olevaa hyvinvointia tukevia elementtejä. Joogatunnille voi tulla vaikka sinulla ei ns. olisikaan varsinaista tarvista saada paussia omasta elämästä tai lievitystä kehon jumeihin. Joogan monipuolisuus näkyy meissä sillä tunti voi tarjoilla sinulle diippejä oivalluksia tai harjoitus voi olla sinulle hetki jolloin fyysistä kehoa voimistetaan dynaamisen harjoituksen muodossa. Rentoutta voidaan hakea antamalla lihaksille ja mielelle mahdollisuus upota hengityksen ohjaamaan sykliin ja hitaaseen, lämpöiseen liikkeeseen. Mie pidän itsessäni siitä, että lähden uusiin harjoituksiin avoimin mielin ja olen kokenut niin positiivisia, neutraaleja kuin ”tämä ei ole minun juttu”-tyyppisiä tilanteita. Jooga alkoi avautumaan itselleni uudella tavalla kun minulle avautui pari ajatusta: me saamme itse valita kuinka paljon filosofiaa tai hmm, syvällisyyttä kannamme harjoituksissa mukana ja asanaharjoituksia saa tehdä sen hetkisen tarpeen mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa asanoiden valintaa sen mukaan mikä kehonosa kaipaa huomiota tai asanaa joka vaikkapa tulee mieleen enempiä miettimättä. Mikäli asanoiden valitseminen tuntuu jostain syystä hankalalta, on vaihtoehtona ohjatuilla tunneilla käyminen. Mikäli jostain syystä et pääse osallistumaan paikanpäälle on sinulle vaihtoehtona esimerkiksi Yogoben verkkotunnit, joista voit valita haluamasi harjoituksen sinulle sopivana ajankohtana. Voit halutessasi tutustua videokirjastossa myös ohjattuihin meditointihetkiin ja pranayama eli hengitysharjoituksiin.

Monipuolinen harrastus, työkalu stressinhallintaan tai fyysisten kiputilojen lievittämiseen, arkipäiväinen elämäntapa – voit määrittää itse mitä jooga sinulle merkitsee.  Harjoitus on aina sinun omasi. Nähdään matolla ❤️

Mikä saa minut liikkeelle?

OMA LAJI, OMA SALI

Kysymys, jonka parissa ihmiset viettävät varmasti joskus aikaa pohtiessaan esimerkiksi omaa motivaatiota liikkumisen ja hyvinvoinnin parissa. Omat motivaatiotekijät ovat muuttuneet tässä vuosien varrella ja mielestäni tämä muutos on ollut minulle sellaista luonnollista kehitystä: aluksi sain intoa kehon ulkoisista treenin ja ruokavalion tuottamista tuloksista ja energisen fiiliksen lisäätymisestä arjessa. Kokeilin ensimmäistä kertaa eri treenimuotoja ja viikot muodostuivatkin todella monipuolisesta liikkumisesta eikä minulla vielä silloin ollut löytynyt sellaisia ehdottomia lempilajeja. Tämä ei ollut huono asia, mie sinkoilin eri ryhmäliikuntatunneilla ja löysin itseni usein myös epämukavuusalueelta uusien lajien merkeissä ja halusinkin nimenomaan itselleni niitä uusia kokemuksia ja se on ollut todella hyvä päätös minulta! Määrätietoisesti itseni uusiin tilanteisiin vieminen ja uudenlaiset valinnat tuntuivat samaan aikaan jännittäviltä ja mielekkäiltä kun voimat ja kestävyys kasvoi ja koko kehomielen paketista alkoi kuoriutua aivan uusi  nainen.

Pääset lukemaan tästä ihka ensimmäisen blogikirjoitukseni: Muutos on mahdollista, uuden elämän alku koitti kun uskalsin muuttua.

Kuten mainitsin niin mie koen, että mie olen käynyt läpi sellaista jonka koen luonnolliseksi kehitykseksi, eli ensin into syttyi näkyvien ulkoisten muutosten kautta ja energiatasojen kohoaminen sykäytti liikkeelle henkisen puolen prosessit. Uusi minä alkoi kuoriutua näkyville ja oma identiteettini alkoi kasvamaan vahvemmaksi.

Tytöstä joka koki eläneensä elämän vietävänä vailla suuntaa vuosia, alkoikin pikkuhiljaa avautumaan nainen joka uskalsi avautua muutokselle, ottaa vastaan muutoksen tuomat tuntemukset ja asenteet. Nainen joka uskalsi alkaa viemään elämää haluamaansa suuntaan. Tunnen itseni paikoittain voittajaksi sillä minulla on päällimmäisenä tällä hetkellä sellainen olo, että elämä koostuu eri vaiheista ja niihin vaiheisiin kuuluu erilaisia tilanteita ja kokemuksia. Isoja ja pieniä vastoinkäymisiä tulee tasaisesti arjessa vastaan mutta ne eivät ole mullistavia asioita vaan sellaisia pieniä perusjuttuja, joista osa pääsee nahkan alle ja osa kuitataan mustalla huumorilla.

Olen kokenut hyvää oloa siitä, että olen haastanut itseäni pureskelemaan oman elämäni osa-alueita ja olen jopa pakottanut itseäni sitoutumaan tähän prosessiin. Mielen perällä vuosikausia hiljaisena elänyt  ”mie haluaisin muuttua” ajatus on kasvanut itseään hyväksyvämpään suuntaan.  Mie olen samaan aikaan kehittänyt itseäni ja asenteitani ja tietyissä kasvun asioissa kehitys on ollut niin suuri, että voidaan puhua jo muutoksesta. Näiden vuosien aikana, joista nyt mainitsin, me ollaan avokin kanssa kasvettu kauniisti yhteen luoden molemmille omat tilat ja säilyttäen sen tilan arjessa. Se tuntuu hyvältä ja on tärkeää. Tämä minun ajattelumalli, positiivinen mutta realistinen ja mutta jalat maassa-tyyppinen, on yksi minun selviytysmiskeinojani arjessa. Tämä antaa  ajatusteni pohjalle enemmän mahdollisuuksia ja tilaa rajoitteiden sijaan.

WallTraining Center Rovaniemi

Mutta mikä saa minut liikkeelle? Mitkä tekijät saavat minut palaamaan kerta toisensa jälkeen liikkumisen pariin? Listasin alle muutaman itselleni merkittävimmän tekijän.

HALU HUOLEHTIA HYVINVOINNISTA

Mie haluan huolehtia itsestäni, antaa aikaa ajatuksille, erilaisille mielen harjoituksille ja meditaatiolle. Olen elänyt vuosikausia ajattelematta sen enempää onko esimerkiksi syömäni ruoka minulle hyväksi liikkumisesta puhumattakaan. Olen sopeutunut sen hetkiseen elämään enkä ole osannut kyseenalaistaa esimerkiksi elämäntapojani sillä olin yksinkertaisesti tottunut niihin. Se oli sen hetkisen elämän rutiinia enkä osannut silloin kyseenalaistaa elämäntapojani, se oli niinkin yksinkertaista. Mie totuin elämään esimerkiksi kroonisten kipujen kanssa, silloin en osannut ajatella muunlaista tapaa elää.  Söin kipuihin särkylääkkeitä mutta pidemmällä tähtäimellä niistä ei ollut apua vaan lopulta sain lääkkeeni liikkeestä. En ruoski itseäni noista menneistä vuosista sillä en halua katsella elämääni taaksepäin ja tuottaa itselleni negatiivisia tuntemuksia. Jotkut eletyt vuoden tosin tuottavat edelleen negatiivisia tunteita mutta nekään tuntemukset eivät enää hyökkää silmille vaan häipyvät pikkuhiljaa taustalle. Minulla ei ole tarvetta enää takertua niihin tunteisiin voimakkaasti vaan olen mielessäni ottanut tarkoituksella etäisyyttä niihin. Olen hyväksynyt sen, että en välttämättä saa niitä koskaan pois mielestäni sillä ne ovat muistoissa mutta minulle riittää etäisyyden saaminen. Tämän opettelu on tuntunut lottovoitolta itselleni. Mie olen joutunut kohtaamaan monien muiden tavoin menneisyyden tilanteita ja käsiteltyäni niitä en koe kantavani menneisyyden taakkaa mukanani vaan otan avosylin vastaan nykyisyyden ja tulevan.

ITSENSÄ HYVÄKSYMISEN OPPIMINEN, RAKKAUDEN KAUTTA

Minun on ollut merkityksellistä tehdä seuraava havainto: mie treenaan ja joogaan koska haluan olla itselleni hyvä ja treenaan koska teen sen itseni vuoksi.  Toisilla tämä ajatus ohjaa arkiliikunnan ja hyvinvoinnin pariin ja toisissa tämä voi nostaa vastareaktion sillä ajatus voi kuulostaa ja tuntua hyväksymiseltä, jota itseensä tyytymättömän ihmisen mielen on haastavaa omaksua. Tässä onkin oiva mahdollisuus lähteä kokeilemaan omien asenteiden muuttamista, ohjaamista uuteen suuntaan. Haluan kuluttaa aikaa tällaisten itselleni hyvien elämäntapojen parissa. En sano, että jokin asenne olisi väärä jonkin toisen ollessa oikea mutta itse olen kokenyt tällaisen positiivisemman asenteen toiminnan ja valintojen pohjalla kannustavammaksi sen sijaan, että lähtisin ruoskimaan ja rankaisemaan itseäni koska olen vaikkapa herkutellut tai jättänyt jotain treenejä tekemättä. Terveydelliset vastoinkäymiset ovat opettaneet minulle kiitollisuutta kehoa ja sen toimivuutta kohtaan ja olen oppinut pitkkuhiljaa kääntämään ajatuksiani enemmän siihen toiminnallisuuteen ulkonäköön keskittyvän ajattelun sijaan.

Tekemiseni taustalla vaikuttaa se asenne, että haluan tehdä asioita koska haluan edistää kehon hyvinvointia ja mielen energisyyttä. Mie haluan kannustaa kokeilemaan miltä uusien asenteiden omaksuminen voisi tuntua, haluan kannustaa antamaan edes sen mahdollisuuden uusille tuntemuksille. Itselleni toimii lähestyminen kaikenlaiseen tekemiseen positiivisemman tai neutraalimman asenteen kautta ja kielteistä ennakkoasennetta mie koitan vältellä. Tämä ei tarkoita sitä, että katselisin vaaleanpunaisten lasien läpi elämää ja kokisin, että asiat ovat yhtä suurta ruusunnuppua mutta valitsen mieluummin neutraalimman tai positiivisemman lähestymisen kielteisen sijaan.  Mie koitan keskittyä kehon tuntemuksiin enemmän kuin esimerkiksi lihasten kasvuun ja koitan ohjata ajatuksia enemmän mieleni sisälle kuin kehoni ulkonäköön.

Seuraavaksi menen hetkeksi hieman otsikon ohi mutta ajatukset saivat tässä vauhtia, joten…Elämäntapojen muutos ja uusien asioiden tai ajatusmallin oppiminen vaatii SINULTA muutoksia, ei varsinainen uutinen mutta totta.  Mieli ja opitut tavat ovat sinnikkäitä tapauksia mutta sitoutumalla uusien asenteiden ja tapojen omaksuminen on täysin mahdollista. Mikäli on valmiiksi kielteinen tai varautunut ennakkoasenne prosessia kohtaan, uskaltaisin sanoa ettei se ainakaan auta muutoksessa. Ei se meidän mieli välttämättä halua sitä muutosta kun arjessa vastustaa ja väsyttääkin. Mieli voi kiukutella muutosta vastaan ja harvoilla uusien tapojen omaksuminen menee kuin liukuhihnalla vaan muutos vaatii aikaa, sitoutumista, sopeutumista ja ymmärrystä itseään ja omaa inhimillisyyttä kohtaan. Voin melkeinpä luvata, että tulet kohtaamaan vastoinkäymisiä ja odottamattomia yllätyksiä matkallasi, jotka voivat saada sinut tipahtamaan polvilleen mutta sen jälkeen nouset ylös ja jatkat siitä mihin olet jäänyt. Meissä ihmisissä asuu sinnikkyyttä, joskus sitä vain täytyy kaivaa sieltä esille hieman kauemman aikaa mutta kyllä se sieltä löytyy kun pääsee itselleen mieluisan tekemisen pariin. Muutos on mahdollista kun itse HALUAA muuttua.

Näen kyllä oman peilikuvani päivittäin mutta olen tietoisesti ottanut hieman etäisyyttä sellaisesta voimaakkasta kehon ulkonäön ajattelusta. Tiedän, että kehossani on sellaisia alueita joista en niin pidä mutta mie keskityn siihen tekemiseen enemmän koska se tuntuu minusta tärkeältä. Olen totta puhuen jopa hieman väsynyt tähän loputtomalta tuntuvaan itsensä ja kehonsa vertailuun ja kriittisyyteen sillä mie olen surffaillut paljon omien ajatusteni kanssa kehoni ja ulkonäköni ympärillä. Tästä syystä olen tehnyt tietoisen päätöksen siitä ja olen alkanut muuttamaan tapaa jolla katson itseäni. Kuten tiedätte niin niitä hyviä ja huonoja päiviä tulee ja ne kuuluu itseasiassa tähän kokonaisuuteen sillä kriittiset hetket testaavat ja kasvattavat erityisen paljon meidän mieltämme. Ulkonäkö on ihmisille tärkeä asia, toisille enemmän ja toisille vähemmän ja mie tykkään siitä kun nykyään on muodissa itsensä hyväksyminen ja lempeys itseään kohtaan mutta kaikkien mieleen tämä ei ole. Muistan itsekin kuinka minun oli vaikeaa katsoa kehoani kun silmäni yhtäkkiä havahtuivat muutama vuosi sitten sen hetkiseen peilikuvaan sillä näin mitä elämäntavat olivat saaneet minussa aikaan. Painoni heitteli aika paljonkin kuuden vuoden aikana vaikka en varsinaisesti ylipainoinen kaiketi ollutkaan ja olenkin kertonut siitä, että minut sai ihan alkujaan liikkeelle jatkuvat kiputilat ja yleinen väsymys, vetämättömyys. Peilistä katsoi harmaa ja väsynyt nuori ihminen ja sillä hetkellä kun ymmärsin ja todella tunsin sen oloni kokonaisuudessaan, tilanne tuntui oikein vyöryvän minua päin ja tunteet alkoivat kierrellä pitkin kehoa. Ensimmäisenä tällaisissa tilanteissa nousee ilmoille herkästi itseinhon ja häpeän tunteet ja ne ovatkin täysin sallittuja tunteita. Negatiivisuus kuitenkin houkuttelee lisää negatiivisuutta ympärille ja nämä tunteet ovat varsin henkilökohtaisia koska ne ovat sinun tunteitasi joita sie kannat mukana siinä kehossa, joka saa sinussa aikaan lisää niitä negatiivisia tunteita.  Me ei päästä niitä pakoon koska meidän elinympäristö on meidän keho ja peilikuva on henkilökohtainen asia.

Alaspäin katsova koira wallilla. WallTraining Center, Rovaniemi.

OHJAUS JA YHTEISÖ

Minulle on tärkeää, että tekemiseni on sellaista mikä saa minut innostumaan. Tekemisessä pitää olla se punainen lanka ja siinä pitää olla se jokin mikä niin sanotusti sytyttää. Mikä saa minut syttymään? Tekemisen mielekkyys ja monipuolisuus. Mie tykkään tehdä esimerkiksi kehonpainoharjoittelua ja pidän erityisesti WallTraining Centerin tunneista sillä siellä mie pääsen liikuttamaan kehoani tavoilla, jotka minulle sopii ja saan oppia omasta kehostani ja sen toiminnasta uusia asioita. Saan hyödyntää wallia, vyötä ja muitakin apuvälineitä mutta kehoni on se päätyökalu mielen tukiessa liikettä. Tämä piirre voi koukuttaa lajissa kun lajissa. Minua innostaa se kun minun pitää esimerkiksi suunnata oma keskittyminen kehooni, sen linjauksiin, lihasten aktivointiin ja liikkeeseen. Saan kiksejä kehon toimivuudesta ja vastaavasti mieltäni kehittää ne tilanteet kun koen kehoni toimivuuden ja liikeradat jollain tapaa rajoittavaksi. Yhteisö on yksi tekijä, mikä saa minut liikkeelle, kannustavat ja iloiset kanssatreenaajat piristävät hassuilla jutuillaan ja treenitunnin yhteydessä saadaan mahdollisuus vaihtaa kuulumisia. Mikäs sen mukavampaa kun lähteä sinne omalle kotisalille hymyssä suin kun tietää, että määränpäässä odottaa kiva tekeminen ja ihmiset!

Ammattitaitoinen ohjaus ja luottamus ohjaajan ja ohjattavan välillä ovat olleet itselleni tärkeitä seikkoja aina.  Minulla on sellaisia huomiota vaativia erityispiirteitä kehossani ja näistä asioista tuntuu miellyttävämmältä keskustella kun tietää, että luottamus kulkee keskustelun matkassa ja tiedän, että kertomani asiat jäävät meidän kahden väliseksi. Henkilökohtaiset asiat voidaan keskustella kahden kesken eikä omia asioita tarvitse huudella koko salin kuullen. On paljon sellaisia asioita joita me ei haluta kaikkien tietävän ja asioita, jotka eivät edes kuulu muille mutta jotka voi olla ohjaajan tärkeää tietää ennen tuntia. Muistathan sen, että ohjaaja on aina meitä kävijöitä varten paikalla joten ei ole syytä jättää kertomatta jos esimerkiksi on ollut kiputiloja kehossa koska ”ei viitsinyt sanoa ääneen tai ei viitsinyt kertoa ohjaajalle”. Tällaisten seikkojen esille tuominen on yksilön vastuulla. Tunneilla joilla itse käyn (paikasta riippumatta) rohkaistaan kommunikoimaan ja tuomaan esille omia kehontuntemuksia ja esimerkiksi korostetaan sitä, että asentoihin ei ole syytä jäädä mikäli asento aiheuttaa kipua tai puutumista.

Ammattitaitoinen ohjaus opettaa minulle paljon asioita omasta kehostani ja minua kiinnostaa miksi keho toimii kuten se toimii. Olen erityisen iloinen löydettyäni walltraining-tunnit sillä olen saanut oppia käytännössä kuinka moniin asioihin liike auttaa ja kuinka me voidaankaan tehdä meidän hyvää meidän omalle ololle ihan pienen pienilläkin liikkeillä. Koen, että minulla on enemmän mahdollisuuksia kuin rajoituksia tekemisen suhteen ja olen saanut kokea sitä kuinka erilaiset jumi-tai lukkotilat kehossa ovat helpottaneet lempeän liikkeen myötä. Sairaana ei tietenkään ole asiaa tunneille mutta jos minulla on tuntunut vaikka selässä jumia niin minun ei ole tarvinnut jäädä wallilta pois vaan olen kertonut ennen tunnin alkua olostani ja olen saanut ohjeita omaan harjoitukseeni. Tällaisessa tilanteessa helposti ajattelee, etten voi osallistua tunnille koska en pysty treenaamaan mutta olen saanutkin tehdä omaa kehoani kuunnellen seinällä eri liikkeitä kuin muut ja tunnin päätteeksi olo on ollut parempi. Tämä on ollut sellaista opettelua itselle, opettelua sen suhteen kuinka paljon  liike meille voikaan antaa ja kuinka paljon erilaista liikettä onkaan olemassa.  Käytännössä olen oppinut huoltamaan kehoani ja omaksumaan sellaisia ajatuksia, että voin erilaisilla valinnoilla vaikuttaa pitkin päivää siihen kuinka mie voin.

Mikä saa sinut liikkeelle?

 

Annan kynästä: miksi, missä ja miten jooga vei sydämeni mukanaan

ANNAN TARINA

Tänään minulla on ilo tarjoilla teille luettavaksi vierailevan kirjoittajan, oululaisen Anna Ruostepuron tarina joogan parissa. Tapasimme Annan kanssa ensimmäisen kerran toukokuussa Oulussa järjestetyssä Nää oot ihana- joogaretriitissä ja meidän kemiat kohtasi heti. Anna on inspiroiva esimerkki elämänmakuisella ja positiivisella asenteellaan, mukavia lukuhetkiä.

Kun matto rullataan auki, perhe tietää, ettei äitiä saa häiritä.

Eli miksi, missä ja miten jooga vei sydämeni mukanaan

Olen ostanut ensimmäisen joogakirjani ”joogaa laihduttajille” jo noin 13 vuotta sitten, esikoiseni syntymän jälkeen. Tuolloin naisihanne oli hoikka, ja minä suhteellisen isokokoisena naisena halusin ulkonäkösyistä kokeilla joogaa. En myöskään ollut vielä löytänyt kuntosaliharjoittelua tai oikeastaan mitään muutakaan liikuntalajia. Kirja on minulla edelleen hyllyssä, vaikka jooga ei tuolloin elämääni jäänytkään. Meni vuosia, joiden aikana sain kaksi lasta lisää ja rakastuin kuntosaliharjoitteluun. Tein kaiken perushomman, eli söin kanaa, riisiä, maitorahkaa ja keinomakeutettua mehukeittoa. Treenasin neljästi viikossa salilla ja kaikki edistyminen punnittiin peilillä ja vaakalukemien kautta. Paino putosi, lihas näkyi mutta sisältä olin onneton. Jokin puuttui, laji ei ollut minulle oikea, sielullisesti. Koin suuria ahdistuksia sisälläni, poseerasin peilin edessä ja olin mielestäni ”liian vähän” koko ajan. Tuolloin en voinut harjoittaa mitään liikuntaa salin ulkopuolella, koska se olisi pilannut treenikierron ja harjoittelun. Muistan, kuinka kävimme sunnuntaisin ulkoliikuntapuistossa, perheen kesken, enkä oikein osannut tehdä siellä mitään koska ”se ei ollut oikeaa treeniä.”

Joogaa lähdin kokeilemaan uudestaan Maria Kaupin innoittamana Pop Up Yoga Oulun kautta. Olin vaihtanut työpaikkaa, ja Maria, PUYO:n perustaja, oli yksi kuntosalimme työntekijöistä. Hän veti sunnuntaisin joogakursseja, ja ilmoittauduin mukaan kurssille. Vielä tuolloinkaan jooga ei jotenkin sopinut kuvioihin. Hengitys oli hankalaa, päässä pyöri arjen aherrus, alkavan viikon duunit, lasten kumisaappaat ja maitopurkit. Aika kului. Töissä oli stressaavaa, paino nousi, sokeri maistui ja treenit eivät enää kiinnostaneet. Harrastin salia vain siksi että oli pakko, koska söin koko ajan.  Parisuhde ja perhe-elämä olivat sitä kuuluisaa ”ruuhkaa” ja etsin kovasti itselleni jotakin, mikä toisi sielunrauhan. Itketti ja ahdisti kaikki. Koin epäonnistumista omasta itsestäni. Mikä kamala tunne! Marialla alkoi uusi sunnuntaikurssi, ja ilmoittauduin siihen. Jotakin napsahti, heti. Kaikki tuntui oikealta, minulta.

Tässä vaiheessa kirjoittamiseen tulee tauko. Yritän miettiä, mikä oli se jokin maaginen klikki, joka herätti sisälläni rauhan. Sitä on vaikea selittää sanoin. Marialla on tapana sanoa aina joogatunnin päätteeksi, että ”se mitä teit, oli tarpeeksi.” Ehkä tuo tavallisen arkinen lause kuvastaa parhaiten sitä sielunrauhaa, jonka joogasta saan.

USKON, ETTÄ JOKAISELLE ON SE OMA LAJI

Toisille se on kova kuntosaliharjoittelu, juoksu, Zumba. Minulle se jostain syystä olikin jooga. Kokeilin sitä,  asiaa syvällisemmin ajattelematta, itselleni oikeaan aikaan, ja niin jooga löysi minut. Koen, että joogatessani olen hyvä, sellaisena kuin olen. Minä riitän, minä olen tarpeeksi. Monissa muissa lajeissa, jos joogaa voi elämän kokonaisvaltaisena filosofiana lajiksi sanoa ja muihin verrata, koin ja koen epätäydellisyyden epäonnistumisena. Joogassa tuo tunne on positiivinen. Että olen menossa jotakin kohti, eikä epätäydellisyys ole huono asia vaan hyvä. Olen matkalla, eikä se, etten pystykään tekemään jotakin asanaa  tai asentoa, tee minusta epäonnistujaa vaan matkantekijän. Joogan mukana esimerkiksi hetkessä eläminen on saanut uuden merkityksen. Olen menossa jotakin kohti ja taakse on jäänyt asioita, juuri tässä on hyvä. Osaan olla paremmin läsnä tässä hetkessä ja arvostaa sitä, enkä koko ajan haikaile mennyttä tai odota tulevaa. Kun jokin harjoituksessani ei onnistu, se ei herätä huonoutta tai häpeän tunnetta. Se on juuri oikea siihen hetkeen. Verraten vaikka kuntosaliin, minulle se, ettei maasta nousekaan satanen, vaikka viime viikolla nousi, on epäonnistuminen. Jooga on tuonut mukanaan lempeyttä ja ymmärrystä omaa kehoa kohtaan. Ymmärryksen, että samoin kuin mieli, myös keho on erilainen eri päivinä. Se ei ole takapakkia vaan keholleni juuri sillä hetkellä oikea tapa ja kokemus.

En koe joogaharjoitusta suoritteena. Pidän kyllä sykemittarin päällä, mutta seuraan sykkeitäni. On kiehtovaa huomata harjoituksen jälkeen, kuinka rentoutusharjoitus ja ns. meditaatio syöksee minut harvasykkeiseen hetkeen, jossa en ole unessa, mutta omassa maailmassani. Joogatessanikin on sellaisia hetkiä, kun se ei suju. Kotona omat harjoitukset ovat haastavia, koska meillä on lapsia ja lemmikkieläimiä. On mahdotonta joogata hiljaisuudessa, mantrojen hymistessä taustalla. Pidän useimmiten kuulokkeet päässäni juuri tästä syystä. Ne eivät ole mitenkään ideaalit, mutta auttavat minua pääsemään harjoituksen sisään missä tahansa. Myös perhe tietää, että kun matto rullataan auki, äitiä ei häiritä.  Pääsääntöisesti käyn ohjatussa joogassa kerran viikossa, johtuen elämäntilanteestani. En kuitenkaan ahdistu tästä, vaan hyväksyn sen.

Verraten aiempaan, päähäni oli iskostunut neljä treeniä viiden päivän sisään, viikonloppu vapaata. Vaikka aamulla ennen puolison töitä olisi väsyttänyt, huono yö takana tai mitä tahansa, salille menin aina. Samat treenit, samoina päivinä. Aina. Kesän alussa pääsin 2-3 kertaa viikossa ohjattuun joogaan, mutta huomasin että aikataulutuksen vuoksi se ei aina tuonut toivottua vaikutusta. Koska en pidä aikatauluista, sunnuntaijooga on minulle selkeästi parempi ratkaisu kuin arki-illan tunnit.  Siellä taakse jää viikko, ja uusi alkaa. Se on täydellinen tunti minulle.Kotona joogaan pääsääntöisesti aamuisin, iltaisin huomaan olevani liian väsynyt. Kehon kuuntelu on juttu, joka on ollut ihana oppia. Lujasti lempeä, sanoi Maaret Kallio. Se on juuri näin. Aina ei huvita, mutta kun rullaa maton auki ja lupaa itselleen, että makaa vaikka kuolleen miehen asennossa, jos ei muuta, vie harjoite aina mennessään.

Kaikilla on varmasti suosikkiohjaajansa, niin minullakin. Yksi heistä on Merja Turunen, joka haastaa teknisesti ja hänen tunneillaan arvostan eniten nimenomaan tekniikan tarkkuutta. Merjan tunneilla olen oppinut myös ylivoimaisesti eniten joogasta kehon asentojen ja asettelun ulkopuolella. Olen saanut häneltä kirjasuosituksia, vinkkejä ja inspiraatiota. Toinen, jonka haluan nostaa tähän, on Maria. Hänen tuntinsa ovat lempeitä, ymmärtäväisiä ja pehmeitä.  Kaksi toisistaan suuresti poikkeavaa vetäjää, molemmat täydellisiä. Olen käynyt myös liikuntakeskuksien joogatunneilla, mutta huomaan kaipaavani siellä syvempiä sävyjä harjoitukseen. Liikuntakeskusten joogat ovat usein liian ryhmäliikuntasävytteisiä, enkä koe saavani niistä sitä, mitä kaipaan. Ne ovat varmasti hyvä tapa päästä sisälle joogaan, mutta suosittelen asiaan selkeästi perehtynyttä ohjaajaa, joita liikuntakeskuksissakin toki on. Kannattaa ottaa selvää ohjaajan taustasta, se näkyy kyllä ohjauksen tasossa.

PANCHA KLESHA-RETRIITTI

Vietin myös pari viikkoa sitten upean viikonlopun Villa Mandalan joogaretriitissä Mia Jokinivan ohjauksessa ja siis VAU! olin ensimmäisen päivän jälkeen niin kipeä lihaksistani, ettei tottakaan. Mikä taito, mikä osaaminen, hänellä onkaan. Olin myös täysin keskeneräinen hänen tunnilleen, mikä toisaalta hieman häiritsi oppimista. Opin sekä tekniikaa että tietoa. Rakastuin lajiin vain enemmän tuon viikonlopun jälkeen, ja janoni vain kasvoi. Jooga on opettanut minulle hyväksyntää ja armollisuutta itseäni ja muita kohtaan. Huomaan entisen negatiivisuuteni hälvenevän, ja pyrkiväni, tiedostamattani, lempeyteen. Se on oppimisprosessi myös itselleni, mutta en stressaa, en suorita. Olen matkalla itseeni, ja juuri hyvä tässä hetkessä.  Minun ei ole kiire minnekään.

Anna ja Liisa Larmo workshopissa

Jooga on tuonut mukanaan, nyt tätä kirjoittaessani ymmärrän, myös ravintopuolen muutoksia. Olen pitkään pyrkinyt syömisessäni erilaisiin juttuihin, mutta punaisen lihan katoaminen lähes absoluuttisesti ruokavaliostani, on yllättänyt. En tiedä missä vaiheessa se väheni, mutta yhtäkkiä huomasin, että se vain jäi pois. En tiedä kertoiko kehoni minulle tiedostamattani viestejä, joita alitajuntani osasi lukea vai miksi, mutta punainen liha ja lintu ovat vähentyneet radikaalisti. En kuitenkaan ole absoluutti tämänkään asian kanssa, koska liialliset rajoitteet ja kiellot ahdistavat minua. Jos ne jäävät kokonaan pois, ne jäävät. Sitten se on tarkoitettu niin. Joogassakin on ns. inhokkeja. Olen aina ollut etureisidominantti, ja siksi esimerkiksi kaikki soturit ovat minulle todella raskaita ja haastavia. Ne vaativat paljon työskentelyä ja työstämistä, myös henkisesti.

Tämän lisäksi pelkkä oleminen on minulle ollut myöskin aina haaste. On kuitenkin ilo ollut huomata, että alku- sekä loppurentoutukset, jotka tehdään populaarisilla tunneilla aina maaten, ovat hetkiä, joita oikein odotan. Nykykulttuurissa, missä silmät ja korvat joutuvat jatkuvasti välkkyvän median keskelle, on ihanaa sulkea silmät, kuunnella ohjaajan lempeää ääntä ja valitsemaansa taustamusiikkia, antaa ajatusten vain lipua ohi ja vain olla siinä. Joskus loppurentoutuksesta tulee niin autuaallisen ihana olo, että tekee mieli itkeä. Rakastan tunnetta, etten suorita. Olen, hengitän, teen, mutta en suorita.  Elämä on niin täynnä suorittamista ja paahtamista, että joogassa saan pysähtyä ja antaa kehon ja mielen viedä mennessään.

Joogassa en koskaan epäonnistu. Se on rikkinäiselle sielulle todellista terapiaa. Nykymaailma vaatii niin paljon. On ihanaa, kun jooga ei vaadi minulta mitään. Se vain antaa, joka päivä.

Anna ja Mia Jokiniva Pancha Klesha-retriitin workshopissa. Kohtasimme harjoituksissa kuolemanpelko kleshan Abhinivesan ylösalaisissa asanoissa.

JOOGAN HARJOITTAMINEN ON TUONUT INNOSTUSTA OPPIA UUTTA

Joogassa on myös ne kauniit ja upeat ihmiset, jotka ovat asennoissa, joista miettii että miten tuommoseenkin voi päästä. Mutta, kuvamuokattujen bodilehtien jälkeen on ihana huomata huokaisevansa ”vau, miten upea”, entisen ”plääh, miksi mä en oo ton näkönen”- manauksen sijaan. Vaikka tässä käytän karskia puhetta, puhun nimenomaan itsestäni ja omista tunteistani. Jokaiselle meistä on oma laji, jossa kokee samoja autuaaksi tekeviä tunteita kuin minä joogasta. On monia, joille se laji on aivan joku muu. Ja se on ihanaa. Pääasia on, että meistä jokainen löytää itselleen oikean lajin; lajin, joka kouraisee niin syvältä sielusta, että sen vain tietää.

Jooga on luikerrellut myös valmennuksiini ikään kuin vaivihkaa ja asiakkaissani on uusia ”uskovaisia” lajille. Stressinhallinta, ja oman kehon hallinta, ovat parantuneet samoin kuin minullakin. Oman kehon tuntemus lisää kehopositiivisuuden kokemusta ja auttaa asiakasta, vaikka ruokailutapojen muutokset ja liikunnan lisääminen olisivat tuottaneet vaikeuksia. En ole joogan myötä unohtanut täysin painonnostoa ja muita kuntosalin hämärässä tehtäviä asioita. Niilläkin on paikkansa. Jooga näkyy kuitenkin salitreenissäkin. En suorita. Kuljen pitkälti fiilispohjalta, mikä ei tietenkään kunnon harjoittelussa nykyään ole in. Minä saan kuitenkin myös erilaisesta, tästä nykyisestä treenitavastani, paremman fiiliksen. En varmasti kulje progressiivisesti eteenpäin salimaailmassa tällä hetkellä, mutta minun ei tarvistekaan. Minulle itselleni riittää, että treenaan lihaskuntotreeniä pari kolme kertaa viikossa ja juuri siten, kuin sinä päivänä tuntuu. Enkä soimaa itseäni lähes koskaan.

Joogan harjoittaminen on myös tuonut mukaan innostusta oppia uutta. Lukea, tutkia ja tuoda käytäntöön. Hyllyni täyttyvät kirjoista ja julkaisuista, ranteeni kauniista koruista, vaatekaappini haaremihousuista ja entisen mustan sijasta värikkäämmillä trikoilla. Kotini kauniilla seinävaatteilla. Jooga, niin käsittämätöntä kuin se onkin, ei ole vain suoritus keholle. Se voi olla myös pelkästään sitä, mutta kun joogakärpänen puraisee, on ihana tutkia joogan filosofiaa syvältä. Se on päättymätön tie, polku, jolla kuljen.  Joogan ansiosta värit ovat kirkkaammat, rakkaus syvempää, sanat merkityksellisempiä ja koti enemmän koti. Musiikki resonoi väreillen. Kehoni on enemmän minun, mieleni enemmän tyyni. Ravinto maukkaampaa ja auringonpaiste lämpimämpi. Uskon vahvasti olevani parempi ihminen. Se ei tarkoita pyrkimystä paremmuuteen. Se tarkoittaa sitä, että olisin ehkä miellyttävämpi myös muille, kun olen sitä itselleni.

Hörhö, voisi joku sanoa. Ehkä. Mutta enemmän minä kuin koskaan aiemmin.

 

 

 

 

Tunnetilojen kohtaamisesta (tunnelukko)

MINUSTA TUNTUU..

Tänään olen täällä blogissa tunteiden ja tunnelukkojen pyörteissä. Minua kiinnostaa valtavasti tunteet, tunteiden vaikutus kehoon ja mieleen, syyt/tekijät tunteiden takana sekä kaikista haastavin: omien tunteiden kohtaaminen (ja se missä olen ollut ekspertti) pakoonjuoksu. Mie olen kuluvan vuoden aikana selkeästi havainnut kehitystä omien tunnetilojeni kohtaamisessa ja tänään on avoimet tunteet pinnassa – se tuntuu hyvältä. Olen yrittänyt kehittää omien tunnetilojeni kohtaamista useamman vuoden ja muistan kuinka vuonna 2015 tämä iso prosessi sai alkunsa. Olen kirjoittanut valtavat määrät omista epävarmuuksistani, peloistani ja avannut täälläkin omia häpeäntunteita aiheuttaneita tilanteita sillä ajatuksella, että en ole yksin näiden ajatusten, tuntemusten ja kokemusten kanssa. Enkä ole ollutkaan sillä kaikki ne viestit ja juttelut mitä olen saanut teidän kanssa käydä, ovat osoittaneet kuinka paljon ympärilläkin on meneillään ja kuinka paljon ihmiset ovatkaan kokeneet samankaltaisia tilanteita.

Olen täällä kertonutkin käyneeni vuosia työnohjauksessa Kärnän Katin Askel työnohjauspalvelut – yrityksessä ja meidän tapaamiset ovat olleet minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä, merkittävä ja iso työväline ja tuki elämässäni. Olen saanut apua muun muassa  juurikin tunnetilojen tunnistamisessa ja kohtaamisessa sekä minäkuvan muodostumisessa ja uudelleenrakentumisessa. Tämä on ollut kaikkinensa todella voimakas kokemus sillä olen kohdannut lähimenneisyydestäni asioita ja muistoja, jotka ovat blokanneet ja rajoittaneet minua (osa tiedostettua ja osa tiedostamatonta). Olen tämän pitkän prosessin aikana tutustunut itseeni pala palalta  uudelleen sillä minusta on paljastunut todella vakuuttava tekosyiden ja selitysten taakse piiloutuva pikkutyttö, joka kerta kerran jälkeen on turvautunut paniikkiratkaisuna pikajuoksuun jotta pääsisi juoksemaan asioita ja muistoja pakoon. Noh, eihän se sillä tavalla toimi, se me tiedetään..ja hei, annan sinnikkyydestä itselleni pisteet sillä jaksoinhan mie yrittää tätä vuosikausia (tähän sopisi silmiä pyörittävä emoji.) Pakenemisen sijaan olenkin kohdannut näitä muistoja ja saanut epämiellyttäviä tuntemuksia purettua pois kehomielestäni. Kehomieli kuvaa hyvin mielestäni kokonaisuutta sillä traumaattiset tapahtumat voivat jäädä myös fyysisiksi lukoiksi kehoon sen lisäksi, että tunnemme lukkoja samaan aikaan mielessämme.

Kaikkinensa tämä oman mielen, omien tunteiden ja muistojen kohtaaminen vuosien varrella on ollut värikästä ja todella voimakasta prosessointia. Minusta tuntuu kuin sydämeni päältä olisi irronnut tulppa, joka on pitänyt erilaisia mielen kiputiloja ja ikäviä muistoja kerättynä yhteen säiliöön. Sieltä on löytynyt mm. loukattu ja petetty pikkutyttö, hylätyksi tulemisen tunteita, epäluottamusta ja epävarmuutta. Värikästä murrosikäisen kapinoivan teinin kasvukipuiluja kohti aikuisuutta ja naiseutta ja oman seksuaalisuuden tutkimista ja määrittämistä. Sen tulpan irrottua olen saanut huuhdeltua kehosta ja mielestä pois niitä kuormittavia muistoja ja muistojen synnyttämiä tunnetiloja ja sen tulpan irrottua olen ymmärtänyt, että minulla on tunnelukkoja kohdattavana ja käsiteltävänä. Olen myös ymmärtänyt tärkeän seikan: mie tarvitsen omaa tilaa ja aikaa kaikelle tälle käsittelylle ja minun on otettava sitä aikaa arjessa tälle. Olen huomannut lisäksi sen, että minun pitää hieman ns. suojella itseäni ihmisiltä, ottaa etäisyyttä jos huomaan, että joku ihminen toimii väärin minua kohtaan.

TUNNELUKKO(SI)

Olen tutustunut Kimmo Takasen kirjaan Tunne lukkosi – vapaudu tunteiden vallasta ja tästä on ollut minulle suuri apu. Sen verran Takasen taustaa, että hän on yksi skeematerapian edelläkävijöistä Suomessa, ylläpitää suosittua nettisivustoa www.skeematerapia.fi, ja toimii terapeuttina sekä kouluttajana. Mikä tunnelukko on? Takanen kuvaa tunnelukkoa kirjassaan näin:

Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.

Jokaisella on tunnelukkoja. Ne saavat meidät uhrautumaan läheisissä ihmissuhteissamme, koska haluamme välttää syyllisyyttä, alistumaan vaativien ihmisen kanssa, koska pelkäämme ikäviä seuraamuksia tai mukautumaan ryhmätilanteissa, jottemme jäisi ulkopuoliseksi. Ne saavat meidät vaatimaan itseltämme kohtuuttomasti hyviä suorituksia tai välttelemään haasteisiin tarttumista epäonnistumisten pelossa. Ne saavat meidät ponnistelemaan aina uusien tavoitteiden kanssa niin ettemme koskaan saavuta mielenrauhaa. Tunnelukkojemme vuoksi koemme syyllisyyttä virheistämme ja murehdimme menneitä. Niiden vuoksi koemme itsemme epäonnistuneiksi, huonoiksi, tyhmiksi, itsekkäiksi ja tunnemme häpeää ja arvottomuutta, vaikka siihen ei ole tarvetta.

Tunnelukkomme saavat meidät suhtautumaan elämään pessimistisesti, ne tuovat elämäämme huolia ja pelkoja, jotka eivät pohjaudu todelliseen vaaraan. Ne tekevät meidät mustasukkaisiksi, omistushaluisiksi tai epäluuloisiksi ihmissuhteissamme. Tunnelukot saavat meidät kontrolloimaan itseämme ja ympäristöämme, jottei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan. Ne saavat meidät kätkemään todelliset tunteemme ja välttelemään ongelmista puhumista niin kotona puolison kuin töissä esimiehen kanssa. Niiden vuoksi väheksymme itseämme ja omia saavutuksiamme ja vertaamme itseämme jatkuvasti toisiin. Tunnelukot saavat meidät kohtelemaan toisia ihmisiä huonosti, jolloin suhtaudumme heihin vaativasti ja kriittisesti, syyllistämme, manipuloimme tai väheksymme heitä. Tunnelukkojemme vuoksi ajaudumme riippuvuuksiin ja kärsimme haitallisten elämäntapojen seurauksista.

Tämä kaikki tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedosta tunteitamme ja yritämme vain selvitä niistä. Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. Tämä kirja auttaa sinua matkalla kohtaamaan tunteesi ja menneisyytesi ja löytämään todellisen itsesi. Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.

 (Lähde )

MUISTOISSA SÄILYVÄT TUNTEET

Mie olen huomannut kuinka olen kantanut ikäviä muistoja taakkana mukanani vaikka olen itselleni jo vakuutellut, että ”miehän olen aikaa sitten päästänyt irti niistä kyseisistä muistoista” tai antanut anteeksi ihmiselle, joka on jättänyt pysyvät arvet minuun. Olen vakuutellut itselleni, etten kanna kaunaa ihmisiä kohtaan jotka ovat pettänyt luottamukseni lapsuudessani ja nuoruudessani kerta toisensa jälkeen sillä olen halunnut olla se tyyppi, ”jonka nahan alle ei kukaan pääse, ainakaan pysyvästi.”  Jossain vaiheessa olen tainnut ikäänkuin koittaa ohjelmoida itseäni sellaiseen tilaan, jonka pyrkimyksenä on ollut ettei kukaan tai mikään voi minua satuttaa..eikähän se näin toiminut ainakaan itselleni. Minulla nousi vahvana mieleen mielikuva, jossa nuori lettipäinen tyttö juoksentelee aurinkoisena kesäpäivänä pitkin pellonlaitaa oikein kepein askelin – olen elänyt sellaista kevyttä kuvitelmaa silloin kun olen ajatellut saavuttaneeni moisen zenmäisen tilan, jossa kukaan tai mikään ei todellisuudessa tuntuisi miltään.

Olen esimerkiksi huomannut, että aikuisiälläkin minulla on ollut kiire antaa anteeksi toiselle sen sijaan, että olisin pysähtynyt käymään läpi tilanteiden synnyttämiä tunnetiloja itsessäni..olen siis laittanut noissa tilanteissa jonkun toisen itseni edelle vaikka minua kohtaan olisikin toimittu väärin. Koin melkoisen tunnekuohun ymmärtäessäni tämän sillä miehän sanon muille, että älkää antako muiden kävellä ylitsenne mutta itse olen oikein tarjoutunut siihen sillä olen jättänyt itseni huomiotta ja keskittynyt muuhun enemmän.

Olen oppinut, että mieli ja sydän vaativat aikaa, lempeyttä, ymmärrystä ja anteeksiantoa käsitelläkseen näitä asioita eikä epämiellyttäviä muistoja ole voinut vain sulkea laatikkoon ja istua niiden päälle. Minulla on joskus ollut kiire (yllätys yllätys) näissäkin tilanteissa: tunteiden ja muistojen kohtaamisessa ja käsittelyssä. Olen halunnut saada tilanteet nopeasti päätökseen, jotta olen ”saanut jatkaa matkaa”. Nyt kun mietin tätä käytöstäni, minua huokailuttaa. Se pikajuoksija (toiselta nimeltään minun ego) on ollut todella voimakkaasti ohjailemassa tätä tunteiden käsittelyä ja antamassa tahtia, jotta kipittely jatkuu eikä tunteiden todellisia kohtaamisia ehdi syntyä.

Alkuun minusta tuntui tämän ”tulpan” irrottua, että hukun niiden kaikkien tuntemusten alle mutta ei niin käynyt kuitenkaan. Olen halunnut itse tätä, kohdata nykyisen itseni ja minun pitää kohdata esim. lapsuuteni sekä nuoruuteni vuodet vielä näin aikuisiällä. En muista tarkkaa aikaa mutta aikoinaan sanoin Katille kuinka minulle tuli aivan fyysisesti paha olo kun aloin miettimään tiettyjä nuoruuden ajanjaksoja enkä ollut silloin mitenkäänpäin valmis kohtaamaan sitä kaikkea. Aika on tehnyt tehtävänsä ja kuluneena kesänä sanoin Katille, että nyt on sen aika, on niin sanotusti aika kurkistaa sinne mikä pelottaa. Minun pitää tehdä se, jotta pääsen eteenpäin..samaan aikaan kun olen utelias, olen jännittynyt mutta ajatus tuntuu kuitenkin luontevalta. Ja näitä samoja tuntemuksia olen kokenut tänä aamuna kirjoittaessani tätä pätkää elämästäni, tuntuu samaan aikaan jännittävältä ja luontevalta avata juuri nyt omia henkilökohtaisia ajatuksia tämän aiheen parissa. Ihmisen elämä on mieletöntä, kaikki nämä tunteet mitä me saadaan kokea ja kokemukset, jotka tuo meistä jotain uutta esille..arkinen elämä tarjoilee loputtomia kasvun mahdollisuuksia kasvaa omaksi itsekseen ja kehittyä.

Aurinkoista sunnuntaipäivää!

 

 

Voihan Känkkäränkkä!

HYVÄT JA HUONOT PÄIVÄT

Käykö känkkäränkkä teillä kylässä?

 Olen mietiskellyt, että haluaisinko elämän edes olevan pelkkää vaaleanpunaista hattaraa ja ruusunnuppuja sillä en vain yksinkertaisesti usko siihen, että elämän kuuluisi olla #pelkkäälovee ja #sydämiä. Onhan sitä ihanaa kokea hetkiä, jolloin elämä suorastaan syleilee ja kokea olevansa siellä korkeimmalla aallonharjalla mutta mitä elämä olisi ilman pieniä vastaiskuja, haasteita ja kasvukipuja? Me tavoitellaan yleisesti ottaen hyvää elämää, sellaista, jossa saa tuntea hyvää fiilistä, onnellisuutta, onnistumisia ja rakkautta mutta oman värinsä elämään tuo myös tilanteet, jotka haastavat meidät arjessa. Itse olen kasvanut nykyiseksi naiseksi vaikeuksien ja vastoinkäymisten opettamana. Älkää ymmärtäkö väärin, olen kokenut onnellisuutta, iloa, onnistumista ja rakkautta elämässäni mutta mie ihailen sitä kuinka ihminen löytää voiman kääntää negatiiviset asiat ja kokemukset voimavaroiksi ja kompastumisten jälkeen nousee takaisin polvilleen ja lopulta seisomaan ryhdikkäämpänä ja vahvempana.

Kuvien koirat liittyvät vahvasti aiheeseen, koirilla on ihmeellinen kyky rentouttaa mieltä, tuoda hyvää fiilistä ja rauhoittaa. Toki koiranomistajat tietävät ettei näiden meidän ihanien karvaisten kavereiden kanssa eläminen ole vain yhtä kuherruskuukautta..meillä ainakin oman panoksensa häslinkiin tuovat juurikin nämä karvakuonot.  Tähän sitten lisäksi kaiken maailman sydämethymiötjapusipusit. Kansikuvaan on tallentunut hetki meidän mielensäpahoittajan, staffipoika Sepon tympeästä päivästä. 

Kaisa

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että elämään kuuluu myös hetket, jolloin vastoinkäymiset tuntuvat jopa kohtuuttomilta, eikä elämässä välttämättä tunnu olevan tuon taivaallista järkeä. Näitä voi kutsua vaikka huonoiksi hetkiksi ja päiviksi ja näinä hetkinä on hyvä keskittyä omaan asenteeseen ja siihen kuinka tilanteissa käyttäytyy ja millä tavoin vastoinkäymisiin reagoi. Mielestäni tärkeintä on se, ettei tilanteeseen jäädä vaan makaamaan loputtomiin. Pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäy…eikun siis mahdollisuuksia.

Tietysti pintaan nousevat fiilikset ja tunnepuuskat on hyvä käsitellä rauhassa ja mahdollisimman rehellisesti oman henkisen kasvun ja kehityksen kannalta. Jokin syy siellä kiukuttelun takana on huolimatta siitä kuinka lapsellinen se syy sitten olisikaan. Asioita ei tarvitse kuitenkaan alkaa ylianalysoimaan, joskus se kiukunpuuska voi vaan yllättää aikuisen siinä missä uhmaikäisen lapsenkin. Minun henkilökohtainen mielipide on, että ihan kaikessa ei ole aina kyse jostain syvällisestä, jokaisessa hetkessä ei ole kyse siitä keijupölyllä varustetusta maagisuudesta ja ah niin upeista hetkistä elämässä vaan joskus asiat myös yksinkertaisesti vain tapahtuu.

Gizmo

RÄYTYMISPÄIVÄT

 Lapsuudenajan yksi lempihahmoista, Rölli, nimesi huonon päivän räytymispäiväksi. Aikuisillakin voi olla räytymispäiviä, jolloin saa velloa omien tunteiden kanssa peiton alla. Vastoinkäymiset ja pinnan kiristely voi johtua monista syistä, joko meistä itsestämme, olosuhteista tai ympäristöstä ja oleellista on määrittää itselleen, että mitä tilanteessa tapahtui, kuka teki ja mitä, miksi pinna kiristyi ja mitä asialle voi tehdä? Miten mie itse ja mahdollisesti tilanteen muut osapuolet käyttäytyivät? Kaikkiin eteentuleviin ja epäreiluilta tuntuviin tapahtumiin me ei välttämättä tulla saamaan vastauksia koskaan mutta me voidaan kasvaa ihmisinä tilanteiden myötä. Peiliin katsominen eli oman käytöksen ja asenteiden kohtaaminen ei aina ole helppoa sillä ajoittain ego tuntuu syöttävän meille perusteluita ja tekosyitä vaaleanpunaisten linssien läpi. Peiliin katsominen ja omien tuntemusten äärelle pysähtyminen voi paljastaa sellaisia asioita, joita me ei haluttaisi nähdä tai myöntää itsellemme. Ihminen käy koko elämänsä läpi kasvuprosessia eikä tässä valmiiksi tulla.

Joinakin päivinä vain tuntuu vastustavan heti aamusta, ihan siitä kahvin keittämisestä asti. Kahvipaketti leviää pitkin pöytää tai kaadat veden vesisäiliön sijaan suodatinpussiin, unohdat laittaa blenderiin kannen ja smuutsiet lentelee pitkin keittiötä tai puuro poksahtaa pitkin mikroa. Aamulla tulee kiire ja siinä meikkauksen ohessa teet muutamia muita juttuja ja huomaat töihin päästyäsi, että sinulla on ripsivärit vain toisessa silmässä ja treenikassista löytyy pelkästään pieni pyyhe sillä vaihtokamppeet ovat jääneet kotia. Lisäksi olet muistanut väärin kokouksen ajankohdan ja huomaat tehneesi edellispäivänä töissä asioita, joita voi hyvinkin kutsua aivopieruiksi ja kulutat puolipäivää kömmähdysten korjaamiseen. Päivä jatkuu samaan tyyliin, kiiruhdat kiukustuneena ryhmäliikuntatunnille kun avokkisi on tuonut sinulle unohtamasi vaihtovaatteet ja toteat paikanpäälle päästyäsi, että olet unohtanut ilmoittautua tunnille etukäteen ja se on täynnä.

Seppo

Yksittäisit kömmähdykset voidaan kuitata huumorilla mutta pinna alkaa kiristymään kun asia toisensa jälkeen vastustaa ja sama jatkuu niin kotona, töissä kun treeneissäkin. Tässähän on ihan normaalia, että alkaa vituttamaan? Mie suosin aikalisää niinä päivinä kun tunnen, että saan enemmänkin kaaosta aikaiseksi ympärilläni sen sijaan, että esimerkiksi tekemättömien asioiden lista lyhenisi. Välillä tuntuu, että pelkkä katse riittää laukaisemaan noita tilanteita, joita sitten lappaakin eteen yksi toisensa jälkeen. Ne on niitä päiviä jolloin sanonta ”kun mistään ei tule yhtään mitään” tuntuu osuvan sinne ytimeen. Aikalisä eli omalla kohdallani pysähtyminen ja keskittyminen omaan hengitykseen toimii mulla sen lisäksi, että ärsytys purkautuu fyysiseen tekemisen kuten liikkumiseen. Hikiliikunta ja ketutuksen purkaminen lenkkeilyyn puhdistaa mielen tehokkaasti. Toinen hyväksi todettu keino on siivoaminen. Kyllä, moppi tai imurinvarsi käteen ja  ei muu kuin touhuamaan. Kiukun noustessa pintaan, saa pölypallot tehokkaasti kyytiä ja kiukkusiivoilun päätteeksi koti ja mieli on molemmat seesteisempiä.

  Kun oikein alkaa ketuttamaan, huomaan kuinka kehokin alkaa kiristyy siinä mielen kanssa samaan aikaan ja kulmat hakeutuu niin kurttuun, että tunnen kuinka yläluomet miltei painaa silmiä kiinni. Hartiat kiristyvät ja nousevat lihasten jännityksestä kohti korvia. Negatiiviset tunteet ovat kyllä varsinaisia energiasieppoja, olo on ihan uupunut jos mie kannan niitä pidempiä ajanjaksoja matkassa. Me käsitellään ystävien kanssa näitä kiukkua ja ärsytystä aiheuttavia tilanteita suorapuheisuuden ja huumorin kautta. Toki vakavien aiheiden pehmentäminen ja höystäminen huumorilla on asia erikseen, se ei välttämättä sovi kaikille ja jokaiseen tilanteeseen ymmärrettävästi mutta meidän vastoinkäymiset on ollut juurikin näitä, miten sen muotoilisin nätisti..arkea värittäviä hetkiä, joihin huumori on tuonut sen oman piristävän lisänsä. Kiitos Milla 💗

Olen luonteeltani peruspositiivinen ja se ohjaa minua vahvasti. Olen oppinut nauramaan itselleni ja avokillenikin usein kommentoin, että minussa on sitä tiettyä viihdearvoa omien toilailujeni kautta. Elämässäni oli ajanjakso jolloin näiden ”kun vastustaa” tilanteiden kääntäminen positiivisemmaksi ei luonnistunut ja kiukku sekä sen kaveri turhautuminen teki pysyvämpää kotia omaan mieleen. Se oli varsin raskasta aikaa. On se vain uskomatonta kuinka paljon negatiivisuus kuormittaa ihmistä!

Kiitollisuus elämästä on vahvasti mukana päivissäni ja on mielenkiintoista tutkia omaa mieltään ja käytöstään sillä itsestään oppii siinä samalla. Omilla ajatuksilla ja omalla mielellä on paljon valtaa, levoton mieli näkyy käytöksessä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmin. Mie olen kuullut, että minua on helppoa lukea ja kasvojen ilmeet ovat kuin avoin kirja, en ole luonteeltani viilipytty. Toisinaan tekisi mieli heittäytyä kiukuttelevan lapsen lailla lattialle makaamaan itkupotkuraivareiden merkeissä ja haistattaa pitkät elämälle. Sekin on ok tehdä, tunteiden purkaminen vapauttaa! Tässä kohtaa voi sitten miettiä niitä tunteiden osoittamisen mahdollisia rajoja, eihän se ole esimerkiksi oikein purkaa kiukkuaan toiseen ihmiseen..vaikkakin usein niin teemme. Ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kiukunpuuskan osuessa omalle kohdalle ja pahaamieltä myös puretaan pois eri keinoin. Mikä auttaa sulla rauhoittamaan mielen ja purkamaan pahaaoloa?

❤ Marru

 

Kuiskaan hiljaa mielelle, älä pelkää

Kun…

..vilunväreet nousevat pikkuhiljaa voimistuen selkä pitkin, hengitys kiihtyy ja sydämen syke tuntuu voimakkaana, hetkittäin pumppu tuntuu lyövän rintalastan läpi asti. Hengitys jatkaa kiihtymistään, tuskanhiki nousee pintaan ja olo omassa kehossa käy tukalaksi. Ajatukset saavat vauhtia hermostuneen kehon sykkeestä saaden aikaan voimakasta hyperventilaatiota, hengenahdistusta ja kehon vapinaa. Ajatuksissa piirtyy sana PELKO ja kehossa painaa voimakas VÄSYMYS, ajatuksissa epävarmuus ja vielä kerran pelko sekä väsymys. Ahdistus- ja paniikkikohtaus on valmis.

Inhimillisyyden keskellä

Olen miettinyt itsekseni ja läheisteni kanssa blogini sisältöä ja täällä näkyviä teemoja. Pohtinut, että mitä kirjoitan ja miksi? Olen kirjoittanut muun muassa uupumisesta sillä aiheesta kirjoittaminen tuntui luontevalta ja vapautti minua. Blogin sisältö on aika diippiä ja tämä johtuu siitä kun mie työstän asioita omalla tavallani ja viihdyn niin sanotusti syvällisten asioiden parissa. Mie olen jakanut täällä henkilökohtaisia kokemuksia liittyen muun muassa masennukseen, pääset lukemaan minun tarinan täältä ja pohtinut ääneen niitä asioita, joita me häpeillään, asioita, jotka kuuluvat inhimillisyyteen ja elämän eri vaiheisiin. Pääset lukemaan Kun eniten hävettää kaikki – oman häpeän äärellä kirjoituksen täältä.

Mitä saa sanoa ja mitä ei?

Ihmiset miettivät valtavasti ja usein liikaakin, että mistä voidaan puhua ja mistä ei. Pähkäilemme hiljaa mielissämme, että muuttuuko ihmisten suhtautuminen joidenkin asioiden ääneen sanomisen myötä? Leimataanko ihminen jotenkin ja kulkeeko hän pysyvästi jokin leima otsallansa? Esimerkiksi mie voisin miettiä, että ajattelevatko ihmiset, että olen epäonnistunut koska mullahan on ollut niin hieno alku elämän muutosten parissa ja mie kirjoitan nykyään blogiakin hyvinvointi teemalla ja olen kertonut olevani uupunut? Miksi pelkään, että ihmiset näkevät minut heikompana jos kerron omia kokemuksiani ja miksi pelkään, että saanko jonkinlaisen leiman kirjoitusten myötä? Se on se ajatus tuolla selkärangassa epäonnistumisesta itsensä ja muiden silmissä. Epäonnistumisen pelosta. Olenko epäonnistunut kun olen tässä tilanteessa? Olenko epäonnistunut itseni ja muiden silmissä?

Osoitanko heikkoutta jos kerron julkisesti olevani uupunut? Päätin kirjoittaa aiheesta ja sainkin yllätyksekseni paljon kannustavia yhteydenottoja joista olen iloinen. Olen saanut käydä mielettömiä keskusteluja niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa kirjoituksen julkaisun jälkeen ja kuullut ihmisten omia tarinoita. Pääset lukemaan ennätysmäärän lukukertoja keränneen Myönnän, olen väsynyt ja uupunut kirjoituksen täältä.

Ei, en ole epäonnistunut

Sanottakoon ääneen myös se, että mie en kuitenkaan häpeä itseäni enkä oloani enkä koe itseäni epäonnistuneeksi. Olen tehnyt valtavasti työtä oman mieleni kanssa päästäkseni tähän pisteeseen, jossa olen nyt ja olen ollut todella rohkea kertoessani avoimesti kokemuksistani. Erilaisten pelko- ja väsymystilojen läpi käyminen ja esimerkiksi niin uupuminen, masennus tai vaikkapa paniikkikohtaukset ovat todellisuudessa yleisiä ja ihmisten tietoisuus yleisyydestä kasvaa keskustelun lisääntyessä. Meidän äidinmaidossa opitut vanhat asenteet saavat uusia vaikutteita kun mediassa nostetaan esille yhä useammin kuuluisuuksien elämän tarinoita ja kokemuksia elämän varjopuolista sillä omissa silmissä rautaisella näyttäneen superihmisen sairastuminen burnouttiin voi herätellä pohtimaan ihmisen inhimillisyyttä lisäten mahdollisesti ymmärrystä ja lempeyttä itseäänkin kohtaan.

Viime aikoina käymäni keskustelut ystävien ja lukijoiden kanssa herättelivät ajatuksiani yleisesti mielenterveyden, hyvinvoinnin ja huonovointisuuden saralla. Mielenterveystalo.fi-sivustolla kerrotaan paniikkikohtausten olevan melko yleisiä sillä noin 10–15 % ihmisistä kokee sellaisen jossain vaiheessa elämää. Osalla ihmisistä paniikkikohtauksista voi tulla arjessa toistuvia jolloin voidaan puhua paniikkihäiriöstä. Masennusta kerrotaan sairastavan nykypäivänä arviolta 121 miljoonaa henkilöä maailmassa. Sairastuneista saa tehokasta hoitoa vain alle 25% hyvistä hoitomahdollisuuksista huolimatta. Tilastojen mukaan masennustilat ovat naisilla noin 1,5–2 kertaa yleisempiä kuin miehillä ja Suomessa masentuneisuuden yleisyys on noin 9 %. (Lähde) Terveystalon potilastietorekisterin mukaan viime vuonna työterveyspotilaiden yleisimpiä pitkien sairauspoissaolojen aiheuttajia olivat erilaiset mielenterveysongelmat, selkäkivut sekä muut tuki- ja liikuntaelinvaivat. (Lähde)

Terveyden ja Hyvinvointilaitoksen eli THL:n sivuilla kerrottiin vuonna 2015 tehdystä Terveys 2000 -tutkimuksesta, jossa arvioitiin neljän ahdistuneisuushäiriön yleisyyttä vuoden ajalta 30-vuotiailla suomalaisilla; tutkimuksessa todettiin paniikkihäiriöitä 1,9 prosentilla, julkisten paikkojen pelkoa 1,2 prosentilla, yleistyneitä ahdistuneisuushäiriöitä 1,3 prosentilla ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa 1 prosentilla osallistuneista. Nuorten aikuisten (ikäjakaumalla 20-34-vuotiaat) psyykkistä terveyttä kartoittaneessa tutkimuksessa arvioitiin ahdistuneisuushäiriöiden esiintymistä jossain vaiheessa elämää ja tässä tutkimuksessa jokin elämänaikainen ahdistuneisuushäiriö todettiin 12,6 prosentilla tutkituista. (Lähde.)  

Vahva vai heikko?

Miten esimerkiksi ylipäätänsä ”vahva” mieli tulkitaan ja määritetään? Onko se vahvuutta että kestää ihan kaiken huolimatta siitä kuinka isoja tapahtumia elämässä tulee vastaan? Onko se vahvuutta, että ajetaan itsemme loppuun polttamalla kynttilää molemmista päistä? Onko se vahvuutta, että me yritetään sovittaa itsemme jonkinlaiseen liian ahtaaseen muottiin, johon me ollaan epäsopivia ja jossa meillä lähtökohtaisestikkin tulee riittämätön tai jotenkin epäkelpo olo? Muottiin, jolla me sopeuduttaisiin yhteiskuntaan ja sen oravanpyörään? Onko puhumattomuus, sulkeutuminen tai ”kaiken kestäminen” vahvuutta? Filttereiden kaunistama elämä, jolla ihmiset pyrkii todistelemaan elävänsä ruusuista elämää kun me kaikki tiedämme, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei ole väärin, jos ihan kaikessa läpi päivän ei näe jotain positiivista. Ei se ole epäonnistumista, minun mielestäni. Sekin on ok jos asiat tuntuvat neutraalilta. Itselläni on viime aikoina niinä väsyneimpinä hetkinä ollut pyrkimyksenä omilla valinnoilla saada aikaan itselleni sellainen olo, että neutraalitkin fiilikset voivat olla parasta, kunhan en tietoisesti tee päätöksiä, joilla saan itselleni aikaan ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita. Elämä on jatkuvaa muutosta ja eteen tulevat tilanteet voivat yllättää meidät ihan täysin.

Mie olen oppinut sopeutumaan muutoksiin mutta sekään ei vielä ollut takuu minulle siitä, ettenkö väsyisi hetkellisesti. Kuukausia kestänyt jatkuvien kipujen kanssa eläminen vei voimat mutta mie yritin silti vain porskuttaa eteenpäin koska ”kyllä tämä tästä”. Eihän mikään tilanne jatku loputtomiin? Olen iloinen siitä, että liiankin tutuksi käynyt kipu jäi leikkauksen myötä pois ja ehdinkin jo hetken aikaa tuuletella mielessäni muutosta. Mitä sitten tapahtui? Kivun täyttämä tila tyhjeni ja se tuntui hyvältä. Nopeasti kuitenkin havahduin siihen, että väsymys kaappasi minut suorastaan syleilyynsä hukuttaen alleen, mitä ihmettä tapahtui? Olin kuin halolla päähän lyöty mutta samaan aikaan tajusin sen. Kipu vapautti tilaa uupumukselle. Se fyysinen tunne, joka oli nakuttanut hengenvetojen taustalla ja vienyt voimia, oli poissa ja uusi voimakas tunne otti sen paikan aivan kuin luonnostaan. Väsynyt mieli ei ole tasapainossa, se kaipaa lepoa ja lempeyttä. Hyväksymistä ja sallimista. Väsynyt mieli ja keho voivat myös yhdessä ajaa ihmisen paniikinomaiseen tilaan. Olen jutellut monien monien ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan paniikkikohtauksista ja läpikäydyt tuntemukset ovat olleet todella voimakkaita. Joillakin on paniikkikohtauksien aikana tuntunut jopa siltä, että elämä päättyy siihen hetkeen koska niin raskaita hetket ovat olleet.

Mikä paniikkikohtauksen aiheuttaa?

 Elämäntilanteen sanovan olevan suorassa yhteydessä paniikkikohtauksiin, syitä voi olla traumat, burnout, stressi sekä ihan vain jännitystä tuottavat tilanteet. Omalla kohdallani uupuminen ja viime kuukausien luoma voimakas stressitila on saanut aikaan sellaisen rumban, että ajoittain omista ajatuksistaan ei ole saanut kiinni. Ei ole ollut helppoa myöntää tätä omaa oloa puhumattakaan tilanteen hyväksymisestä. Kulunut vuosi ei ole mennyt sinnepäinkään ”miten piti” ja millaisen vuoden olin itselleni ja meille visioinut. Mikään tällainen ei kuulunut minun suunnitelmaan ja se on tuonut oman lisänsä tilanteen hyväksymiseen. Suoraan sanottuna elämä on tuntunut epäreilulta. Useampaan otteeseen on tehnyt mieli heittäytyä lattialle makaamaan itkupotkuraivareiden muodossa. Olen myös kyseenalaistanut oman väsymykseni sillä ”enhän ole käynyt edes töissä sairasloman vuoksi jne jne jne”. Olen poissulkenut väsymyksen mahdollisuuden itseltäni, koska en ole mielestäni suorittanut niin paljoa, jotta voisin olla uupunut mutta vallitseva tilanne on kuitenkin avannut silmäni. Ja toisaalta..olen itse myös halunnut avata ne. Mie olen halunnut sanoa nämä asiat ääneen koska hitto soikoon, tämä on minun elämää. Sitä todellista elämää, jota elän ja hengitän. Huolimatta siitä mitä olen tehnyt joskus, huolimatta siitä että ”minun olisi jo pitänyt oppia”, ”minulle ei pitänyt käydä näin” ja ”minua hävettää myöntää, että minua hävettää”..tämä on minun todellista elämääni just nyt. Miksi siis sulkeutuisin epätodelliseen kieltämisen kuplaan, jossa kuljen silmät sidoittuina? Minulla on tässä vastaus itselleni, olisin voinut helpommin sulkeutua sinne kuplaan mutta kieltäydyin siitä.

Mie haluan kertoa kokemuksistani sen takia koska koen hyväksi asioiden avoimen pohtimisen, me jäädään usein yksin omien kipu-ja pelkotilojen kanssa vääristä syistä. Mie en voi vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin enkä mie halua hakea hyväksyntää. Korjaanpa äskeisen lauseen samantien, voisin vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja hakea ihmisten hyväksyntää näyttelemällä vaikka teille, että mikään ei kaada minua koska olen kova kuin kivi tai voisin jättää kirjoittamatta tällaisesta aiheesta, jotta minua ei leimattaisi heikoksi. Mie en yksinkertaisesti koe, että tässä on hävettävää tai että minun pitäisi jättää nämä asiat sanomatta. Mie en ylipäätään halua pakottaa itseäni elämään ulkopuolisen maailman odotusten mukaan. Mie en halua koittaa pakottaa itseäni sopimaan sellaiseen muottiin missä olisin vain yhteiskunnan mukaan hyväksytty tai muottiin, johon en sovi ja tiedän, että jaan nämä ajatukset lukuisten ihmisten kanssa. Mie haluan itse luoda ne odotukset tai korjaanpa tämänkin ajatuksen kulun samantien: nyt en halua luoda odotuksia vaan keskittyä läsnäoloon. Se kliseisin tämän päivän asia, sen kanssa mie olen tanssinut edes ja takaisin. On ollut hetkiä, jolloin olen kokenut väsymyksen syleilyssä hetkellistä toivottomuutta ja halunnut tilanteesta pois, pois uupumuksen tunteiden syövereistä. Halusin irti niistä henkisistä ja fyysisistä tuntemuksista mitä kehoni ja mieleni kävi läpi.

Sanotaanko näin, että olin niin väsynyt etten edes enää jaksanut tuntea häpeää omasta olostani ja jälkeenpäin mie ymmärsin, että se oli vain hyvä asia. Mie olen tietyllä tapaa tyytyväinen siihen, etten jaksanut enää taistella ajatuksissani uupumista vastaan vaan myönsin sen itselleni ja myönsin sen ääneen. Olen ymmärtänyt olevani niin kovapäinen ja omien käytösmallieni vanki ettei minulle välttämättä ole muuta ulospääsyä tilanteesta kuin tämä nykyinen tilanne, jossa olen. Tuntuu, että voisin nukkua ja nukkua…ja niin aion tehdäkkin. Levon helmi saa tehdä nyt taikojansa; olenhan mie lukuisia kertoja kertonut kuinka opettelen lepäämään ja ottamaan iisimmin. Näitä asioita en opi yhdestä tai kahdestakaan kerrasta automaattisesti. Sellainen elämänkoulun oppilas mie olen ja tällä kertaa olen tainnut jäädä luokalle mutta hei, ei se mitään. Paras resepti minulle on läheisten ja koirien seura, luonto, metsäkävelyt, yinjooga ja meditaatio ja näistä mie aionkin nautiskella seuraavien päivien aikana kun pääsemme mökin rauhaan. Kiireettömyys, täältä tullaan kiitollisin mielin.

Toivotan rauhallista viikonloppua just sulle 💙 Marru

 

 

Vilman kynästä: Mietteitä meditaatiosta

Rakkauden täyteistä tiistaipäivää täältä joogamatolta aamuharjoitusten parista. Vierailijan kynästä-osiossa on tällä kertaa aiheena meditaatio, joka on ollut Marru Marmelaadi-blogissa esillä useamman kerran kuluneen vuoden aikana. Voisin kirjoitella harjoitusten vapauttamista ja synnyttämistä ajatuksista milteinpä loputtomiin. Mie sain ihanan luonnonlapsen Vilman kertomaan ajatuksiaan blogiin asti sillä me ollaan Vilman kanssa vaihdettu vuosien varrella ajatuksia elämästä sen kaikkine yllätyksineen ja löydetty paljon yhteistä joogan sekä meditaation parista. Tästä syystä olenkin erityisen iloinen kun saan tänään tarjota teille luettavaksi palasen Vilman tarinaa.

 

”Sisin kuiskaa

hiljaisella äänellä

muista pysähtyä

kauneuden äärellä”

 

Vilman tarina

Sain mahdollisuuden vierailla kirjoittajana Marru Marmelaadi- blogissa. Nimeni on Vilma. Olen taidetta ja tiedettä rakastava 24-vuotias lappilainen muotoiluopiskelija. Väritän elämääni tarinankerronnalla ja mielikuvituksella, mistä ammennan inspiraatiota taiteilijan työhöni. Luovan työn tekijänä meditaatio on minulle tärkeää, sillä usein ideat ja projektit jäävät elämään mieleeni, vaikka olisin päättänyt työpäiväni. Ajatukset jäävät helposti laukkaamaan tuhatta ja sataa, jolloin on hyvä pysähtyä itsensä äärelle, ja hengittää syvään.

Kuullessani meditaatiosta ensimmäisen kerran, mieleeni muodostui kuva hiljaisesta olemisesta risti-istunnassa. Tämä perinteinen mielikuva meditaatiosta on vain yksi sen muodoista, kuitenkin hyvä sellainen. Minulle meditaatio tarkoittaa pohjimmiltaan hyväksyvää ja tiedostavaa läsnäoloa tässä hetkessä. Meditaatio voi ilmentyä arjessa monin eri tavoin. Tanssin, tiskaamisen ja joogan voi mieltää yhtä hyvin meditaatioksi kuin perinteisen meditaatio-harjoituksen.

Elämme keskellä informaatioyhteiskuntaa, joka on tulvillaan ulkoisia ärsykkeitä.  Arkielämän hektisyys voi johtaa siihen, että päässä pyörivät ajatukset tempaavat mielen miettimään tulevia ja menneitä, minkä seurauksena voi helposti menettää kosketuksen sisimpäänsä. Pyrkimyksenäni meditaatiossa onkin päästä kiinni takaisin hetkessä elämiseen, jolloin minun on mahdollista toimia aktiivisessa osassa omassa elämässäni.

Olennaisin asia meditaatiossa on keskittyä hengitykseen ja sen rytmiin. Meditaation tueksi on kehitetty monenlaisia harjoituksia. Kuitenkin, itse koen hyödyllisimmiksi harjoituksista yksinkertaisimmat. Meditaatiossa hiljennyn itseni äärelle, ja hyväksyn ajatukseni kuitenkaan takertumatta niihin. Annan ajatusten tulla ja mennä, ja keskityn hengitykseni kulkuun. Näin yksinkertaista meditaatio helpoimmillaan on. Pyrkimys estää ajatuksia tulemasta mieleen on kuin taistelisi tuulimyllyä vastaan. Ensikerrat, kun kokeilin meditoimista, tuntui se lähes mahdottomalta. Tuohon aikaan keskittymiskykyni olikin nykyistä heikompi, ja maltti oli hukassa. Kuitenkin, mitä useammin meditoin, sitä paremmin sen taidan. Aivojen hermoradat kehittyvät harjoittelun myötä, jolloin aktiivisesti käytetyt hermoradat vahvistuvat ja vähemmän käytetyt vuorostaan heikentyvät. Omakohtaisesti olen huomannut meditaation edistävän hyvinvointia. Meditoinnin myötä olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ilahduttavin huomio on se, että olen paljon enemmän kuin pelkät ajatukseni.

Hetkittäinen hiljaisuus ruokkii sieluani, kun mieli ei ole tulvillaan jos minkälaisia huolia, päämääriä tai vaatimuksia itseään kohtaan. Jokainen päivä on erilainen, jolloin myös läsnäolossa voi olla toisinaan enemmän haasteita kuin muina päivinä. Kuitenkin pyrin aktiivisesti siihen, että elän hetki hetkeltä täyttä elämää tehden niitä asioita, joista nautin. Meditaation myötä olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja elämään elämää, joka tuntuu hyvältä, sen sijaan, että pyrkisin tavoittelemaan elämää, joka näyttää hyvältä ulos käsin.

Vilma Ohinmaa

 

P.S. Yogobe haluaa muistaa teitä lukijoita ja te pääsette tutustumaan ilmaiseksi Yogobe-sivuston monipuoliseen tuntikattaukseen 30pvn ajan! 

Saat koodilla MARMELAADI (ei ole väliä kirjoittaako isolla vai pienellä) Yogobe-sivustolle 30 päivän ilmaisen kokeilun tunnusten luomisen yhteydessä. Käytännössä tämä on simppeliä; luomalla tunnukset pääset kirjautumaan sivustolle ja syöttämällä annetun koodin aktivoit itsellesi kuukauden tutusmisjakson ja tämän jälkeen voit tehdä koska vain ja missä vain omia joogaharjoituksia, tutustua erilaisiin pranayama-hengitysharjoituksiin, kurkistaa mudrien maailmaan ja lukea Yogoben omaa blogia.

 

Oletko kokeillut meditaatiota? Millaisia kokemuksia sinulla on?

Sopeutumisen taito

Hei syyskuu!

Ja hei lukijat! Avaan tämän päiväisen jutun samoilla sanoilla kuin pari edellistäkin tekstiä, eli täällä ollaan vaikkakin blogin puolella on ollut hiljaista viime kuukausien ajan. Mie olen avannut somessa ja blogissa oikean käteni tilannetta ja vointia kertoakseni syyn myös kirjoitusten vähyyteen ja siihen miksi en ole ollut tämän oman juttuni parissa. Kaipuu blogin äärelle on ollut suuri ja läheisten avulla tämänkin jutun julkaiseminen mahdollistui. Iso kiitos avokilleni sekä siskolleni, joka on toiminut viime kuukausina enemmän ja vähemmän minun oikeana kätenä ja molemmille kiitokset siitä, että ovat jaksaneet tätä räiskyvää fiilistä ja tunteiden juoksua ❤ Mie olen viettänyt äärimmäisen kiitollisin fiiliksin seuraavan jutun parissa aikaani ajatusteni kanssa.

Blogin tekstit kertovat yleensä ajankohtaisista asioista elämässäni, kirjoitusten sisältö on omaa ajatustenvirtaani ja saan tilaa itselleni kun puran asioita, vastaantulleita tilanteita ja omia kokemuksia paperille. Viime aikoina vanha kunnon kynä&paperi tyyli ei ole onnistunut olosuhteiden vuoksi mutta normaalisti mie tykkään todella paljon kuljetella omaa muistivihkoani mukanani ja pysähtyä kirjoittamaan ajatuksia ja oivalluksia ylös. Silloin kun kirjoittamiseen syntyy sellainen meditatiivinen flow, tunteet voimistuu ja saan jättää palasia omasta tunnemaailmastani tekstiin elämään. Se tuntuu vapauttavalta ja kauniilta. Tällä kertaa mie haluan kertoa ajatuksiani sopeutumisesta erilaisiin tilanteisiin ja jatkuvaan muutokseen. Ajatuksia sopeutumisesta voimavarana.

Palaan sen verran ajassa taaksepäin, että kerron mistä tämä kaikki lähti. Oikeassa kädessäni on korjattu virhekulmaan kipsaus, joka paikattiin levyllä ruuveineen kuutisen vuotta sitten (kyseessä on tapaturma, joka sattui rinteessä) ja jonka seurauksena oikea ranne murtui. Siitä hetkestä alkoi vuosia kestänyt prosessi, joka on erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana vaikuttanut elämään rajoittaen ihan arkisiakin toimia. Murtuma diagnosoitiin ”helpoksi ja siistiksi” ja toipumisen piti sujua ongelmitta mutta toisin kävi. Voimakkaaseen virhekulmaan kipsaus, ranteen luutuminen ja sen hetkinen tilanne, jossa elin käytännössä ilman oikeaa kättä, tekivät tilanteesta monimutkaisen ja ennen kaikkea se on vaatinut sopeutumiskykyä ja malttia. Autokoulu jäi tauolle, en voinut osallistua aikuislukion ylioppilaskirjoituksiin ja olin käteni kanssa työkyvytön ennen leikkausta ja jonkin aikaa kuntoutuksen jälkeen. Leikkausjonot olivat pitkiä ja sain odottaa aikani ennen operaatiota, olin vasemman käden varassa pidemmän aikaa ja hermosärkyjen kanssa pidemmän aikaa eläminen tuntui silloin helvetilliseltä…mutta ilman mustaa huumoria ei selviä: muistan yhden aamun kun avokkini lähti töihin ja laittoi oven kiinni lähtiessään normaaliin tapaan, mie en ollut muistanut tarkistaa ettei ovi mene takalukkoon ennenkuin hän lähti, joten jouduin soittamaan hänelle töihin, että ”voisitko tulla avaamaan ulko-oven, jotta pääsen koirien kanssa ulos”. Meillä oli silloisen kodin ala-ja yläkerrassa samanlaiset lukot ovissa joten mie olin kirjaimellisesti nalkissa koska en saanut ovea aukaistua. Nykyään tämä tilanne enemmänkin huvittaa. Vasemman käden koordinaatio kehittyi tänä aikana ja eteen tuli hauskojakin tilanteita kun opettelin käyttämään sitä niin sanottua heikompaa kättä. Muistan kuinka hankalalta tuntui sopeutua kädettömyyteen ja enemmänkin siihen kipujen voimakkuuteen ja siihen minkälaista kipu oli. Kipulääkkeistä meni ajatukset pehmeiksi ja tuli fyysisesti huono olo, vaikutukset esimerkiksi vatsan toimintaan olivat melkoiset ja kuukauden aikana ranteeseen vaihdettiin kipsi lukuisia kertoja.

Lopulta ranne katkaistiin ja liitettiin uudelleen kiinni levyllä ja ruuveilla, lisäksi sinne lisättiin lonkkaluusta palanen. Tästä alkoi uusi kuntoutus ja olin todella onnellinen saadessani pikkuhiljaa oikean ranteen jonkinlaiseen kuntoon ja viimeisen parin vuoden aikana olen saanut kehoani vahvistettua. Viimeisten vuosien aikana normaalit arkiaskareet ynnä muut on sujuneet isommitta ongelmitta ja mie olen oppinut toimimaan ranteen jäykkyyden ja liikeradan kanssa ajan myötä. Olenhan mie saanut esimerkiksi AMK-opinnot päätökseen ja päässyt mukaan työelämään. Sain aikoinaan  yksityiseltä lääkäriltä lausunnon, jonka turvin sain suorittaa tradenomiopintojen pääsykokeet tietokoneella koska en pystynyt käsin kirjoittamaan.  Voi sitä riemua kun pääsin aloittamaan opinnot syksyllä 2012! Olen ollut aivan tyytyväinen tilanteeseen viimeisen parin vuoden ajan koska olen päässyt syvemmälle joogan maailmaan ja saanut kädestä monella muullakin tapaa käyttökelpoisen, ranne on vahvistunut ja liikeradan jäykkyys on vain pitänyt hyväksyä. Kivut eivät ole vaivanneet ja olen saanut mieltäni hyväksymään asiaa ja sopeutumaan tilanteeseen. Sopeutuminen on auttanut minua näkemään asioita joita voin tehdä, sen sijaan että keskittyisin niihin asioihin, joita en voi tehdä. 

Kuluvana keväänä tilanne muuttui, ranne alkoi kerätä voimakkaasti nestettä, liikerata rajoittui entisestään ja kivut yllättivät. Mie työskentelen arkipäivisin koneella, työnkuvaani kuuluu sähköisen postin käsittely ja työni vaatii tarkkuutta, keskittymistä ja erityisesti molempien käsien toimivuutta. En osaa sanoin kuvailla kuinka suurelta vastaiskulta tämä tilanne tuntui kun toukokuussa jouduin toteamaan, että ranteen kanssa otettiin askeleita taaksepäin kilometrien verran. Tunsin kuinka stressitasot lähtivät nousuun muutoksen myötä ja halusin sille stopin – siihen sopiva ratkaisu oli koittaa sopeutua tilanteeseen. Mieli haastoi ihan ensimmäiseksi itseni sillä turhautuneet ajatukset eivät kannustaneet minua pätkääkään siihen suuntaan mikä olisi tilanteessa ollut hyväksi eli minun piti työstää tilannetta, jotta tilanteeseen sopeutuminen olisi mahdollista ja sitä myöten saisin kireyksiä ja stressin luomaa taakkaa kevennettyä. Mie olin niin innostunut saavuttamastani kehityksestäni joogan parissa, kesän Arctic Challenge haasteesta ja ensimmäisestä oikeasta kesälomasta vuosiin että mielen oli todella hankalaa hyväksyä tilanne ja se, että suunnitelmat menee uusiksi ja mikä vielä suurempi juttu: ranteen tilaan ei ollut mitään pikahelpotusta luvassa. Lopulta tilanne vei minulta työkyvyn ranteen ja sormien liikeradan rajoittuessa minimiin ja esti kirjoittamisen, joogaamisen sekä liudan muita asioita, jotka ovat olleet kiinteä osa elämääni. Minusta tuntui, että elämästä vietiin pois tärkeät asiat epäreilulla tavalla, koin vähemmyyden ja turhautumisen tunteita seuratessani muiden jooga- ja treenipäivityksiä ja kannoin jonkin aikaa ”huono työntekijä”-syndroomaa sisälläni. Tämä oli todella iso juttu sillä liike on lääke omalla kohdallani ja erityisesti huomasin tiettyjen rutiinien merkityksen ja tärkeyden omissa päivissä kun mahdollisuus toteuttaa ja tehdä niitä vietiin pois.

Painiskelin kesän voimakkaiden kipujen kanssa sairaslomalla ja kamppailin mieleni kanssa koska nämä yllättävät muutokset ja vallitseva tilanne sai minut hetkellisesti kadoksiin itseltäni. Lääkkeet aiheuttivat sumuisen olon ja tunsin olevani lamaantunut, kaukana siitä kaikesta jossa olin viimeiset parisen vuotta elänyt. Tämä tilanne myös palautti mieleeni vastoinkäymiset terveydentilan kanssa edellisenä syksynä, palaan niihin myöhemmin tekstissä. Käden hoitoa varten minulle määrättiin voimakkaat neuropaattiset kipulääkkeet, joita käytetään muuan muassa epilepsian hoitoon ja ne tekivät minusta liikuntakyvyttömän zombien ja herranen aika niitä sivuoireita.  Aamulääkkeen ottamisen jälkeen jouduin odottelemaan hyvän tovin ennenkuin pystyin nousemaan sängystä ylös ja keskittymiskyky, muisti sekä ruokahalu olivat kadoksissa. Arjen rytmistä ei ollut tietoakaan, elämä tuntui liki ventovieraalta. Mie olin todella turhautunut kaikesta tapahtuneesta ja kävin lukemattomia keskusteluja itseni kanssa sillä negatiiviset tunteet kuluttavat enkä halua antaa niille enempää tilaa itsessäni kuin mitä ne hetkellisesti saattavat tarvita, en halua kantaa niitä tunteita mukanani. Kesäkuun alussa en osannut sopeutua tilanteeseen, en pystynyt siihen sillä yhdistelmänä oma tokkuraisuus, kivut ja turhautuneisuus olivat yksinkertaisesti liikaa. Koitti aurinkoinen aamu, jolloin sain vietyä itseni matolle ja tehtyä meditaatioharjoituksen ulkona ja se hetki havahdutti sekä ravisteli minua. Ravisteli ihan kunnolla ja lopulta istuin omalla pihalla omalla joogamatolla vedet silmistä valuen ja tunteet laukkasivat ristin ja rastiin. Ymmärsin syyni tunnekuohuun ja silloin avasin oven tapahtumiin, jotka sitä tunnetta olivat synnyttäneet ja kasanneet..minulla oli asioita, joita ajattelin käsitelleeni riittävästi mutta todellisuudessa olin jättänyt käsittelyn kesken ja asiat nousivat eteeni uudelleen.

Olin vuosi sitten keväällä elämäni kunnossa ja muistan kuinka innokkaana ramppasin Rovaniemen Kunnon Paikassa ja WellnessLoungella ja valmistauduin muun muassa kesällä järjestettävään Arctic Challenge-kisaan. Olin super innoissani hyvästä fyysisestä kunnosta ja siitä uudenlaisesta mielenmaailmasta, jonka olin löytänyt rakentaessani omanlaistani ja näköistäni elämää. Elämä oli mallillaan ja mie olin hyvinvoiva, täynnä intoa ja motivaatiota, janosin haasteita ja olin todellakin onnellinen koska tunsin kehoni ja mieleni vahvemmiksi kuin koskaan aiemmin. Arctic Challenge oli suurin haaste, johon lähdin mukaan siihen mennessä ja se veti yhteen omat treenit ja tavoitteet ja mie todistin itselleni pystyväni huikeisiin suorituksiin. Kerroinko jo kuinka onnellinen olin? (Tähän sopisi silmänisku, naurunaama ja liuta sydämiä, jos niitä käyttäisin blogissa.)

Ihminen kestää valtavasti ja saa sisuakin haastavista tilanteista ja haasteet voivat puskea niin positiivisen kuin negatiivisen paineen alla meitä eteenpäin jonkin aikaa, hetkellisesti. Vastoinkäymiset kasvattavat ja usein vaikuttavat omaan asenteeseen ja arvomaailmaan. Aiemmin isoilta tuntuneet asiat voivat tuntua jopa merkityksettömiltä jälkeenpäin ajateltuna tai muutosten keskellä eläminen voi sekoittaa pakkaa saaden arvomaailman palaset liikkeelle synnyttäen aivan uudenlaisen lopputuloksen. 

Kesän 2016 lopulla alkoi sellainen rumba, joka vaikutti fyysiseen terveyteen ja sitä kautta henkiseen hyvinvointiin. Mie olen kertonut somessa sisäilmasairastelustani, joka alkoi viime syksynä. Vuosikausia näkymättömänä ja hallinnassa pysytellyt astma alkoi oireilla ja sen myötä ilmeni moninaista oireilua kuten iho-oireita, ja ne lopulta veivät minulta työkyvyn. Astmani ei ole voinut kymmeneen vuoteen niin huonosti ja iho-oireet olivat aivan uusi tuttavuus, aivan kuin kasvoilleni olisi annettu sähköiskuja, tuntui kuin raippa olisi sivallellut kasvojen ihoa ja iho oli lopulta aivan kosketusarka.  Te, joilla on kokemusta sisäilmasairastelusta varmasti tiedätte miltä se väsymys, päänsärky ja yleinen huonovointisuus ynnä muut oireet tuntuvat. Todella kokonaisvaltaiselta. Syksy ja loppuvuosi 2016 meni hyvin pitkälti tämän tilanteen ohjaamana ja olin hetkittäin aivan musertunut, stressasin sairastumisesta koska hengitystieinfektiot vaikuttivat niin kokonaisvaltaisesti elämään. Olin turhautunut ja surullinen koska en olosuhteiden vuoksi voinutkaan yhtäkkiä elää sitä, jota kutsuin omaksi elämäkseni. Olin saanut nauttia hyvin sujuvista treeneistä, liikunnasta, joogasta ja monista monista asioista, jotka saivat minut syttymään ja syksyllä tulin tilanteeseen, jossa minun oli sopeuduttava. Yksi keino, jolla rohkaisin itseäni sopeutumaan oli se, että  toistelin itselleni tämän olevan vain väliaikaista ja jotain hyvää on tullakseen..ja annoin myös ihan kaikkien tunteiden päästä pintaan. Tukahduttamalla tunteitani olisin ajanut itseni aivan lukkoon.

Mie olen ollut erittäin onnekas päästessäni työskentelemään kotoa käsin saaden näin mahdollisuuden jatkaa työelämässä. Viihdyn nykyisessä työssäni erittäin hyvin, työyhteisö ja esimies ovat täyttä kultaa ja työn sisältö on mielekästä. Kuullessani viime syksynä, että kotoa käsin työskentely on mahdollista, koin tilanteessa positiivisia fiiliksiä ja aloin innolla valmistella omaa kotikonttoria. Kivi vierähti sydämeltäni ja ajattelin sen olleen parhain uutinen loppuvuodelle 2016. Olin saanut osakseni myös epäilyjä ja arvostelua oireista mutta onnekseni sain enemmän tukea ja kannustusta vaikkakin ne epäilyt pääsivät nakertamaan mieltä ja ajoivat minua entistä pahempaan stressitilaan. Se ristiriitaisuuden määrä oli mieletön, olin työkyvytön mutta kotona pystyin hengittelemään ja olemaan ja oli todella haastavaa käsitellä omaa poissaloa työpaikalta, silloin kamppailin todella sen jo aiemmin mainitsemani ”huono työntekijä”-syndrooman kanssa ja hetkittäin soitinkin äidilleni itkuisia puheluita, että miten minun pitäisi tähän sairaslomaan suhtautua. Kaikkinensa käsiteltyäni nyt intensiivisesti näitä menneitä asioita, olen sitä mieltä että viime syksy opetti minulle todella paljon. Ensin olin keväällä sopeutunut aivan uudenlaisiin aikatauluihin ja saatuani arjen rullaamaan mukavasti omalla painollaan minut haastettiin sopeutumaan rajoituksiin mitä kehoni asetti sairastuessaan. En meinannut uskaltaa pysähtyä niiden ajatusten äärelle koska olen pelännyt ja jatkuva uusien tilanteiden eteen nouseminen sai minussa sen selviytymismoodin käynnistymään, jossain kohtaa mie onnistuin nappaamaan kiinni siitä ajatuksesta, että en voi tehdä tilanteessa enempää enkä mie pysty kontrolloimaan tätä tilannetta vaan koitin vain mennä eteenpäin uskoen, että asiat kyllä selviävät – ja niinhän ne tekivätkin, asiat selvisivät. Mie sain ihania oivalluksia syksyn aikana ja samaan aikaan kamppailin itseni kanssa, jotta en olisi tehnyt itse olostani vain entistä kurjempaa. Kannustin itseäni uskomaan siihen, että  pääsen ulos siitä tilanteesta ja koitin nauttia niistä hyvistä hetkistä mitä läheiset ja ystävät mulle tarjosi, jotta mieli ei juoksisi ympyrää niiden asioiden ympärillä mitä olin kykenemätön tekemään. Kirjoitin tuntikaupalla ajatuksiani ja koitin löytää sellaisia asioita päiviini, jotka kannustaisivat mieltä virkeämmäksi.

Vuosi 2016 tuli päätökseen ja me päätettiin porukalla, että tuleva vuosi 2017 tulee olemaan meille hyvä ja uusivuosi otettiin hymyssä suin ja avosylin vastaan. Mie olin huojentunut kun 2016 oli paketissa ja pääsin aloittamaan uuden vuoden puhtaalta pöydältä. Asiathan olivat paremmin sillä terveyden tilanne alkoi tasoittumaan ja olin saanut säilyttä työpaikkanikin. Alkuvuosi antoi kuitenkin meille turpaan oikein kunnolla ja sairastuimme voimakkaaseen virukseen, joka vei meidät sairaalaan. Olin palannut jälleen terveyden kanssa tilanteeseen, jossa en voinut muuta kuin pysähtyä. Tähän oli tultu jälleen. Viruksen jälkitauti oli sitkeä ja siinä väsymyksen sisällä mie tunsin käyneeni muutoksen läpi itsessäni. Sairaalaan jäi jotakin joka on jäänyt sille tielle eikä ole löytänyt onnekseni enää minua ja se on suorittaja, joka minua ohjasi vuosikaudet. Se kiireessä tekijä, kiireinen, hektinen kalenterintäyttäjä jolla pitää olla monta rautaa tulessa. Tämän asian havannoiminen ja siihen sopeutuminen tuntui luonnolliselta ja huojentavalta, hyvältä sillä silmäni aukenivat mutta eihän nämä tällaiset piirteet kuitenkaan katoa ihmisestä kuin taikasauvan napautuksella, joten asiaa on pitänyt palautella mieleen aina aika ajoin.

Kuukaudet kuluivat ja kevät osoitti haasteiden jatkuvan, lukemattomia kertoja olen tuntenut kuin olisin ollut oman elämäni sivusta seuraajana. Mitä tapahtuu? Miksi? En ymmärrä? Yksi suurimmista kiputiloista oli se kun koin menettäneeni jälleen elämänhallinnan, rutiinit, terveyden ja hyvinvoinnin. Mutta sieltä noustiin! On ihanaa upota hetkittäin omaan itseensä ja velloa siellä ilman odotuksia. Yllättävät havainnot ja oivallukset värittävät mielenmaailmaa kauniilla tavalla. Tämä kaikki mulle iskostui ajatuksiin ja koin suuria tunteita tunteita keväisellä mökkireissulla ja joogamatollani: välillä purskahtelin itkuun, nauroin kyynelten virratessa ja halasin itseäni. Edellisenä syksynä olin välillä ollut aika rikki koska sairastelu ja sairaslomalla oleminen oli niin uuvuttavaa. Elokuusta marraskuuhun kävin pienissä pätkissä töissä ja olin valtaosan kotona sairaslomalla oireiden vuoksi. Tämä oli niin suuri muutos elämässä koska aktiivinen ja hyvinvoiva elämä lähti raiteiltaan ja mie odottelin tilanteeseen muutosta. Keväällä joogan ja erilaisten harjoitusten parissa viettämäni aika (silloin en vielä meditoinut säännöllisesti) toi minulle jotain, joka hiljalleen täytti sitä kuukausien ”odottelua”. Tunsin pikkuhiljaa tilanteiden tasoittuvan ja oli optimistinen tulevien kuukausien suhteen mutta koin myös eräänlaista levottomuutta koska elämässä oli niin paljon kysymysmerkkejä ja epävarmuutta johtuen kaikista tapahtumista.

Kunto ja vointi palautui keväällä siinä määrin, että pääsin takaisin joogan ja treenien pariin ja haasteena oli silloin hyväksyä se oma sen hetkinen kunto ja jaksaminen jotta omasta tekemisestä olisi voinut ylipäätänsä nauttia. Mie olin niin kauan odottanut että pääsen takaisin menoon mukaan, että sain kuin sainkin keväällä hiljennettyä sen valittavan äänen päässäni ja ja kuinka ihanalta se tuntuikaan! Oman kunnon myöntäminen itselle oli sellainen reality check ja keskittymisharjoitusten avulla mie sain ohjattua mieltäni positiivisempaan suuntaan.  Pikkuhiljaa tunsin kuinka nautin treeneistä sillä omalla tutulla tavallani ja kuinka arvostinkaan niitä hetkiä kun syke kohosi, hiki tuli pintaa, kroppa heräsi eloon ja sain olla yhdessä ihmisten kanssa joita olin kaivannut! Mie rakastan sitä sisuuntumisen tunnetta, sitä kun pienet vastoinkäymiset saavatkin syttymään lannistamisen sijaan. Mieli syttyy, kroppa herää eloon, energiat alkaa virtaamaan ja mieli ikäänkuin puhdistuu kaikesta kuormittavasta, sellaisesta ylimääräisestä jolle siellä ei ole sille sijaa. Mitä syvemmälle pääsin omaan tekemiseeni, sen paremmin mie voin.  Kaiken tämän keskellä me käytiin tyttöjen kanssa haastamassa itsemme Levin Arctic Challenge Winter Editionissa ja mie jälleen sitä oltiin niin onnellista että!! Kroppa ja mieli toimi tiiminä ja mie tunsin ne omakseni, sain uuden kokemuksen tyttöjen kanssa ja koin silloin, että se oli itselleni eräänlainen palkinto. Niitä elämän pieniäsuuria yllätyksiä. Motivaatio ja jano uusiin haasteisiin kasvoi olin ihanan innostunut koska keho ja mieli tuntuivat sopivan sitkeiltä ja sain Leviltä kotiintuomisiksi hyviä viboja.

Mie jatkoin  näiden omien hommieni parissa ja mielikin oli virkeänä – naureskelin ja vitsailin menneille terveyden kanssa sattuneille tilanteille saatuani onnistumisen fiiliksiä. Keväällä mie syvensin omaa joogaamistani, löysin kivat aamujoogarutiinit ja yhtäkkiä huomasin myös meditoimisen löytyneen omakseni. Se on ollut huikeaa, kuinka paljon ihminen pystyykään vapauttamaan itsestään negatiivisuutta, paineita ja ylipäätänsä erilaisia mielen kireystiloja. Mie tunsin saaneeni kiinni niistä peruspilareista ja rakastan sitä tunnetta. Noita aikoja miettiessäni tunteet nousevat uudelleen pintaan, ne ihanat kuplivat energiat. Vietin aikaani kirjojen parissa ja havahduin siihen, josta mainitsin jo tekstin alupäässä, että yksi asia sopeutumisen esteenä itselläni oli ollut se, että mie olin keskittynyt enemmän niihin asioihin, joita en ollut pystynyt tekemään sen sijaan, että olisin voinut viettää aikaani esimerkiksi joogan teoriaan syventyen. Silloin kun rämmin kiukussani syvällä tunteissa kun en voinut tehdä omia harjoituksiani, olisin varmasti tiuskaissut jos minulle olisi tultu ehdottamaan lukemista tekemisen vaihtoehtona koska silloin ne tunteet oli niin voimakkaasti siinä päällä mutta kun fiilikset tasoittuivat niin näin asiat eri tavalla. Eihän se lukeminen millään korvaa tekemistä mutta se on sitä sopeutumista ja niitä valintoja. 

Elämä on ollut melkoinen matka viimeisen puolentoista vuoden aikana ja välillä on tuntunut kuin olisi ollut sellainen heittosäkki, mennyt vain tapahtumien mukana ja ajoittain ollaan oltu enemmän läsnä ja ajoittain enemmän poissaolevina ja pilke silmäkulmassa on välillä loistanut kirkkaana ja välillä häilynyt väsyneen harmaana mutta usko omaan elämään on säilynyt. Sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin ei ole helppoa eikä se usein onnistu vain päättämällä sillä muuttuvat tilanteet voivat herätellä kysymyksiä, ärsytystä, tunteiden juoksua ja turhautumistakin. Mieli on onneksi myös hallittavissa ja ohjattavissa oleva työkalu ja me voidaan kannustaa mieltä sopeutumaan. Oma asenne kaiken tämä taustalla vaikuttaa merkittävästi. Mie olen iloinen koska ensi viikolla ranne leikataan ja tämä tilanne etenee, en ole enää yksin kipujen kanssa eikä minun tarvitse elää epätietoisuudessa aikataulujen kanssa. Mulla tuli hyvä fiilis kun sain nämä ajatukset sopeutumisesta ja erilaisista tilanteista sanoiksi asti ja miettiessäni näitä tapahtumia annan itselleni reippaan taputuksen olkapäälle. On sitä aikamoisen rumban käynyt läpi ja uskoa riittää vielä tulevaankin. Viime aikoina omat fiilikset on olleet aika malttamattomat mutta onhan tässä jo odoteltukkin tilanteesta ulospääsyä hyvä tovi. On sanomattakin selvää, että terveyttä osaa arvostaa ja mieli oppii rauhoittumaan hetkiin paremmin, nauttimaan läsnäolosta erityisesti silloin kun vaikeat asiat eivät meinaa jyrätä voimallaan alleen.

Keho ja mieli reagoivat yhdessä suuriin muutoksiin elämässä ja mie haluan kannustaa siihen, että kaikki tunteet päästetään pintaan ja annetaan niiden purkautua. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä tuntemuksia koska jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan, yksilönä. Mie olen opetellut tunnistamaan omia tunteitani ja myös näyttämään ja ilmaisemaan niitä kaikessa kirjossaan.  Omaan tyyliini vedän mukaan myös positiivisuuden sillä positiivinen elämänasenne ja suhtautuminen kannustavat meitä sopeutumaan ja näkemään tilanteissa erilaisia puolia. Välillä tuntuu, ettei niitä positiivisia puolia löydy kaivamallakaan mutta usein puhuminen toisen ihmisen kanssa auttaa näkemään kokonaisuuden eri valossa.

 Itselläni on sopeutumisessa näihin kertomiini tilanteisiin auttanut esimerkiksi juurikin tunteiden ilmaisu ja läheisille puhuminen. Mie olen myös huomannut sen omalla kohdallani, että mitä paremmin pidän huolta itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani, se paremmin pystyn sopeutumaan muutoksiin. Kun pidän huolen itsestäni, omasta henkisestä hyvinvoinnistani niin pärjään paljon paremmin kun verrattuna siihen, että en vaalisi omaa hyvinvointiani. Se ei kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä vaan me kaikki tiedetään ne peruspilarit: säännöllinen syöminen, liikunta, riittävä uni, meditoiminen jne., hyvinvoinnin  takana ovat ne valinnat ja päätökset joita me tehdään päivittäin ja joiden kanssa me eletään ihan arkista elämää. Nämä samat tekijät tukevat myös ihmistä kokonaisuutena ja tässä palaan aiemminkin sanomaani mielen voimaan – se on aika mieletön!

Minkälaisia tilanteita teillä on tullut vastaan, joissa olette joutuneet sopeutumaan yllättäviin muutoksiin?

 

❤ Marru