ANNAN TARINA
Tänään minulla on ilo tarjoilla teille luettavaksi vierailevan kirjoittajan, oululaisen Anna Ruostepuron tarina joogan parissa. Tapasimme Annan kanssa ensimmäisen kerran toukokuussa Oulussa järjestetyssä Nää oot ihana- joogaretriitissä ja meidän kemiat kohtasi heti. Anna on inspiroiva esimerkki elämänmakuisella ja positiivisella asenteellaan, mukavia lukuhetkiä.
Kun matto rullataan auki, perhe tietää, ettei äitiä saa häiritä.
Eli miksi, missä ja miten jooga vei sydämeni mukanaan
Olen ostanut ensimmäisen joogakirjani ”joogaa laihduttajille” jo noin 13 vuotta sitten, esikoiseni syntymän jälkeen. Tuolloin naisihanne oli hoikka, ja minä suhteellisen isokokoisena naisena halusin ulkonäkösyistä kokeilla joogaa. En myöskään ollut vielä löytänyt kuntosaliharjoittelua tai oikeastaan mitään muutakaan liikuntalajia. Kirja on minulla edelleen hyllyssä, vaikka jooga ei tuolloin elämääni jäänytkään. Meni vuosia, joiden aikana sain kaksi lasta lisää ja rakastuin kuntosaliharjoitteluun. Tein kaiken perushomman, eli söin kanaa, riisiä, maitorahkaa ja keinomakeutettua mehukeittoa. Treenasin neljästi viikossa salilla ja kaikki edistyminen punnittiin peilillä ja vaakalukemien kautta. Paino putosi, lihas näkyi mutta sisältä olin onneton. Jokin puuttui, laji ei ollut minulle oikea, sielullisesti. Koin suuria ahdistuksia sisälläni, poseerasin peilin edessä ja olin mielestäni ”liian vähän” koko ajan. Tuolloin en voinut harjoittaa mitään liikuntaa salin ulkopuolella, koska se olisi pilannut treenikierron ja harjoittelun. Muistan, kuinka kävimme sunnuntaisin ulkoliikuntapuistossa, perheen kesken, enkä oikein osannut tehdä siellä mitään koska ”se ei ollut oikeaa treeniä.”
Joogaa lähdin kokeilemaan uudestaan Maria Kaupin innoittamana Pop Up Yoga Oulun kautta. Olin vaihtanut työpaikkaa, ja Maria, PUYO:n perustaja, oli yksi kuntosalimme työntekijöistä. Hän veti sunnuntaisin joogakursseja, ja ilmoittauduin mukaan kurssille. Vielä tuolloinkaan jooga ei jotenkin sopinut kuvioihin. Hengitys oli hankalaa, päässä pyöri arjen aherrus, alkavan viikon duunit, lasten kumisaappaat ja maitopurkit. Aika kului. Töissä oli stressaavaa, paino nousi, sokeri maistui ja treenit eivät enää kiinnostaneet. Harrastin salia vain siksi että oli pakko, koska söin koko ajan. Parisuhde ja perhe-elämä olivat sitä kuuluisaa ”ruuhkaa” ja etsin kovasti itselleni jotakin, mikä toisi sielunrauhan. Itketti ja ahdisti kaikki. Koin epäonnistumista omasta itsestäni. Mikä kamala tunne! Marialla alkoi uusi sunnuntaikurssi, ja ilmoittauduin siihen. Jotakin napsahti, heti. Kaikki tuntui oikealta, minulta.
Tässä vaiheessa kirjoittamiseen tulee tauko. Yritän miettiä, mikä oli se jokin maaginen klikki, joka herätti sisälläni rauhan. Sitä on vaikea selittää sanoin. Marialla on tapana sanoa aina joogatunnin päätteeksi, että ”se mitä teit, oli tarpeeksi.” Ehkä tuo tavallisen arkinen lause kuvastaa parhaiten sitä sielunrauhaa, jonka joogasta saan.
USKON, ETTÄ JOKAISELLE ON SE OMA LAJI
Toisille se on kova kuntosaliharjoittelu, juoksu, Zumba. Minulle se jostain syystä olikin jooga. Kokeilin sitä, asiaa syvällisemmin ajattelematta, itselleni oikeaan aikaan, ja niin jooga löysi minut. Koen, että joogatessani olen hyvä, sellaisena kuin olen. Minä riitän, minä olen tarpeeksi. Monissa muissa lajeissa, jos joogaa voi elämän kokonaisvaltaisena filosofiana lajiksi sanoa ja muihin verrata, koin ja koen epätäydellisyyden epäonnistumisena. Joogassa tuo tunne on positiivinen. Että olen menossa jotakin kohti, eikä epätäydellisyys ole huono asia vaan hyvä. Olen matkalla, eikä se, etten pystykään tekemään jotakin asanaa tai asentoa, tee minusta epäonnistujaa vaan matkantekijän. Joogan mukana esimerkiksi hetkessä eläminen on saanut uuden merkityksen. Olen menossa jotakin kohti ja taakse on jäänyt asioita, juuri tässä on hyvä. Osaan olla paremmin läsnä tässä hetkessä ja arvostaa sitä, enkä koko ajan haikaile mennyttä tai odota tulevaa. Kun jokin harjoituksessani ei onnistu, se ei herätä huonoutta tai häpeän tunnetta. Se on juuri oikea siihen hetkeen. Verraten vaikka kuntosaliin, minulle se, ettei maasta nousekaan satanen, vaikka viime viikolla nousi, on epäonnistuminen. Jooga on tuonut mukanaan lempeyttä ja ymmärrystä omaa kehoa kohtaan. Ymmärryksen, että samoin kuin mieli, myös keho on erilainen eri päivinä. Se ei ole takapakkia vaan keholleni juuri sillä hetkellä oikea tapa ja kokemus.
En koe joogaharjoitusta suoritteena. Pidän kyllä sykemittarin päällä, mutta seuraan sykkeitäni. On kiehtovaa huomata harjoituksen jälkeen, kuinka rentoutusharjoitus ja ns. meditaatio syöksee minut harvasykkeiseen hetkeen, jossa en ole unessa, mutta omassa maailmassani. Joogatessanikin on sellaisia hetkiä, kun se ei suju. Kotona omat harjoitukset ovat haastavia, koska meillä on lapsia ja lemmikkieläimiä. On mahdotonta joogata hiljaisuudessa, mantrojen hymistessä taustalla. Pidän useimmiten kuulokkeet päässäni juuri tästä syystä. Ne eivät ole mitenkään ideaalit, mutta auttavat minua pääsemään harjoituksen sisään missä tahansa. Myös perhe tietää, että kun matto rullataan auki, äitiä ei häiritä. Pääsääntöisesti käyn ohjatussa joogassa kerran viikossa, johtuen elämäntilanteestani. En kuitenkaan ahdistu tästä, vaan hyväksyn sen.
Verraten aiempaan, päähäni oli iskostunut neljä treeniä viiden päivän sisään, viikonloppu vapaata. Vaikka aamulla ennen puolison töitä olisi väsyttänyt, huono yö takana tai mitä tahansa, salille menin aina. Samat treenit, samoina päivinä. Aina. Kesän alussa pääsin 2-3 kertaa viikossa ohjattuun joogaan, mutta huomasin että aikataulutuksen vuoksi se ei aina tuonut toivottua vaikutusta. Koska en pidä aikatauluista, sunnuntaijooga on minulle selkeästi parempi ratkaisu kuin arki-illan tunnit. Siellä taakse jää viikko, ja uusi alkaa. Se on täydellinen tunti minulle.Kotona joogaan pääsääntöisesti aamuisin, iltaisin huomaan olevani liian väsynyt. Kehon kuuntelu on juttu, joka on ollut ihana oppia. Lujasti lempeä, sanoi Maaret Kallio. Se on juuri näin. Aina ei huvita, mutta kun rullaa maton auki ja lupaa itselleen, että makaa vaikka kuolleen miehen asennossa, jos ei muuta, vie harjoite aina mennessään.
Kaikilla on varmasti suosikkiohjaajansa, niin minullakin. Yksi heistä on Merja Turunen, joka haastaa teknisesti ja hänen tunneillaan arvostan eniten nimenomaan tekniikan tarkkuutta. Merjan tunneilla olen oppinut myös ylivoimaisesti eniten joogasta kehon asentojen ja asettelun ulkopuolella. Olen saanut häneltä kirjasuosituksia, vinkkejä ja inspiraatiota. Toinen, jonka haluan nostaa tähän, on Maria. Hänen tuntinsa ovat lempeitä, ymmärtäväisiä ja pehmeitä. Kaksi toisistaan suuresti poikkeavaa vetäjää, molemmat täydellisiä. Olen käynyt myös liikuntakeskuksien joogatunneilla, mutta huomaan kaipaavani siellä syvempiä sävyjä harjoitukseen. Liikuntakeskusten joogat ovat usein liian ryhmäliikuntasävytteisiä, enkä koe saavani niistä sitä, mitä kaipaan. Ne ovat varmasti hyvä tapa päästä sisälle joogaan, mutta suosittelen asiaan selkeästi perehtynyttä ohjaajaa, joita liikuntakeskuksissakin toki on. Kannattaa ottaa selvää ohjaajan taustasta, se näkyy kyllä ohjauksen tasossa.
Vietin myös pari viikkoa sitten upean viikonlopun Villa Mandalan joogaretriitissä Mia Jokinivan ohjauksessa ja siis VAU! olin ensimmäisen päivän jälkeen niin kipeä lihaksistani, ettei tottakaan. Mikä taito, mikä osaaminen, hänellä onkaan. Olin myös täysin keskeneräinen hänen tunnilleen, mikä toisaalta hieman häiritsi oppimista. Opin sekä tekniikaa että tietoa. Rakastuin lajiin vain enemmän tuon viikonlopun jälkeen, ja janoni vain kasvoi. Jooga on opettanut minulle hyväksyntää ja armollisuutta itseäni ja muita kohtaan. Huomaan entisen negatiivisuuteni hälvenevän, ja pyrkiväni, tiedostamattani, lempeyteen. Se on oppimisprosessi myös itselleni, mutta en stressaa, en suorita. Olen matkalla itseeni, ja juuri hyvä tässä hetkessä. Minun ei ole kiire minnekään.
Anna ja Liisa Larmo workshopissa
Jooga on tuonut mukanaan, nyt tätä kirjoittaessani ymmärrän, myös ravintopuolen muutoksia. Olen pitkään pyrkinyt syömisessäni erilaisiin juttuihin, mutta punaisen lihan katoaminen lähes absoluuttisesti ruokavaliostani, on yllättänyt. En tiedä missä vaiheessa se väheni, mutta yhtäkkiä huomasin, että se vain jäi pois. En tiedä kertoiko kehoni minulle tiedostamattani viestejä, joita alitajuntani osasi lukea vai miksi, mutta punainen liha ja lintu ovat vähentyneet radikaalisti. En kuitenkaan ole absoluutti tämänkään asian kanssa, koska liialliset rajoitteet ja kiellot ahdistavat minua. Jos ne jäävät kokonaan pois, ne jäävät. Sitten se on tarkoitettu niin. Joogassakin on ns. inhokkeja. Olen aina ollut etureisidominantti, ja siksi esimerkiksi kaikki soturit ovat minulle todella raskaita ja haastavia. Ne vaativat paljon työskentelyä ja työstämistä, myös henkisesti.
Tämän lisäksi pelkkä oleminen on minulle ollut myöskin aina haaste. On kuitenkin ilo ollut huomata, että alku- sekä loppurentoutukset, jotka tehdään populaarisilla tunneilla aina maaten, ovat hetkiä, joita oikein odotan. Nykykulttuurissa, missä silmät ja korvat joutuvat jatkuvasti välkkyvän median keskelle, on ihanaa sulkea silmät, kuunnella ohjaajan lempeää ääntä ja valitsemaansa taustamusiikkia, antaa ajatusten vain lipua ohi ja vain olla siinä. Joskus loppurentoutuksesta tulee niin autuaallisen ihana olo, että tekee mieli itkeä. Rakastan tunnetta, etten suorita. Olen, hengitän, teen, mutta en suorita. Elämä on niin täynnä suorittamista ja paahtamista, että joogassa saan pysähtyä ja antaa kehon ja mielen viedä mennessään.
Joogassa en koskaan epäonnistu. Se on rikkinäiselle sielulle todellista terapiaa. Nykymaailma vaatii niin paljon. On ihanaa, kun jooga ei vaadi minulta mitään. Se vain antaa, joka päivä.
Anna ja Mia Jokiniva Pancha Klesha-retriitin workshopissa. Kohtasimme harjoituksissa kuolemanpelko kleshan Abhinivesan ylösalaisissa asanoissa.
JOOGAN HARJOITTAMINEN ON TUONUT INNOSTUSTA OPPIA UUTTA
Joogassa on myös ne kauniit ja upeat ihmiset, jotka ovat asennoissa, joista miettii että miten tuommoseenkin voi päästä. Mutta, kuvamuokattujen bodilehtien jälkeen on ihana huomata huokaisevansa ”vau, miten upea”, entisen ”plääh, miksi mä en oo ton näkönen”- manauksen sijaan. Vaikka tässä käytän karskia puhetta, puhun nimenomaan itsestäni ja omista tunteistani. Jokaiselle meistä on oma laji, jossa kokee samoja autuaaksi tekeviä tunteita kuin minä joogasta. On monia, joille se laji on aivan joku muu. Ja se on ihanaa. Pääasia on, että meistä jokainen löytää itselleen oikean lajin; lajin, joka kouraisee niin syvältä sielusta, että sen vain tietää.
Jooga on luikerrellut myös valmennuksiini ikään kuin vaivihkaa ja asiakkaissani on uusia ”uskovaisia” lajille. Stressinhallinta, ja oman kehon hallinta, ovat parantuneet samoin kuin minullakin. Oman kehon tuntemus lisää kehopositiivisuuden kokemusta ja auttaa asiakasta, vaikka ruokailutapojen muutokset ja liikunnan lisääminen olisivat tuottaneet vaikeuksia. En ole joogan myötä unohtanut täysin painonnostoa ja muita kuntosalin hämärässä tehtäviä asioita. Niilläkin on paikkansa. Jooga näkyy kuitenkin salitreenissäkin. En suorita. Kuljen pitkälti fiilispohjalta, mikä ei tietenkään kunnon harjoittelussa nykyään ole in. Minä saan kuitenkin myös erilaisesta, tästä nykyisestä treenitavastani, paremman fiiliksen. En varmasti kulje progressiivisesti eteenpäin salimaailmassa tällä hetkellä, mutta minun ei tarvistekaan. Minulle itselleni riittää, että treenaan lihaskuntotreeniä pari kolme kertaa viikossa ja juuri siten, kuin sinä päivänä tuntuu. Enkä soimaa itseäni lähes koskaan.
Joogan harjoittaminen on myös tuonut mukaan innostusta oppia uutta. Lukea, tutkia ja tuoda käytäntöön. Hyllyni täyttyvät kirjoista ja julkaisuista, ranteeni kauniista koruista, vaatekaappini haaremihousuista ja entisen mustan sijasta värikkäämmillä trikoilla. Kotini kauniilla seinävaatteilla. Jooga, niin käsittämätöntä kuin se onkin, ei ole vain suoritus keholle. Se voi olla myös pelkästään sitä, mutta kun joogakärpänen puraisee, on ihana tutkia joogan filosofiaa syvältä. Se on päättymätön tie, polku, jolla kuljen. Joogan ansiosta värit ovat kirkkaammat, rakkaus syvempää, sanat merkityksellisempiä ja koti enemmän koti. Musiikki resonoi väreillen. Kehoni on enemmän minun, mieleni enemmän tyyni. Ravinto maukkaampaa ja auringonpaiste lämpimämpi. Uskon vahvasti olevani parempi ihminen. Se ei tarkoita pyrkimystä paremmuuteen. Se tarkoittaa sitä, että olisin ehkä miellyttävämpi myös muille, kun olen sitä itselleni.
Hörhö, voisi joku sanoa. Ehkä. Mutta enemmän minä kuin koskaan aiemmin.