Myönnän, olen väsynyt ja uupunut

PERJANTAI 13

Huh, mikä perjantai 13. Vuoden 2017 ”epäonnen” päivä jää mieleen tunteikkaana päivänä, jolloin kohtasin pelkojani ja olin niiden kanssa epämukavuusalueella, kävin hetken ahdistavassakin paikassa mutta tunnemaailma avautui ja jokin muuttui kun uskalsin sen tehdä. Se oli todella vaikuttavaa.

Ensinnäkin torstaina jonkinlainen suojamuuri särkyi ompeleiden poiston yhteydessä sairaalassa ja mie kohtasin sen asian kuinka ,”hienosti” olin onnistunut vakuuttamaan ”ettei tilanteeni ole vakava” ja että ”leikkaus oli vain pikkujuttu”. Haavan nähdessäni ja juteltuani lääkärin kanssa suhtautuminen muuttui. Haavan koko ei minua häiritse, sen paikka on nyt tuossa mutta sen sijaan sormien liikkuvuus ja yhdistettyjen jänteiden toipuminen on luonnollisesti mielessä. Tiedän, että henkisen ja fyysisen toipumisen kannalta niin positiivisella asenteella kuin suhtautumisellakin on suuri merkitys toipumisen suhteen kuten myös huolellisella kuntoutuksella. Nämä seikat ovat minulle selkeät mutta epävarmat ajatukset käyvät huonojen kokemusten vuoksi mielessä.

Perjantaina tunteet laukkasivat villeinä ja tietyt ennakkoluulot ja uskomukset rikkoontuivat ja vapauttivat tilaa mielestäni. Mie koin ristiriitaisia tunteita ja lopetin pakoonjuoksemisen: myönsin olevani väsynyt ja uupunut.

Tässä leikattu ranteeni.

Sain levyn muistoksi.

KIELTÄMINEN

Tapahtumarikkaan alkuvuoden ja kevään jälkeen mie olen toukokuusta asti koittanut jaksaa ja selvitä, ottaa vastaan kaikki se mitä eteen nakellaan ja hyväksyä tapahtuneet asiat. Tietyissä asioissa hyväksyminen on onnistunutkin ja osaan tuntea onnistumisen iloa sen tiimoilta mutta kaikki tapahtumat (lähipiirissä on ollut isoja asioita myös, huoli on lisännyt stressiä vaikka olen tiennyt että voin auttaa tukemalla enkä kantamalla huolen taakkaa selässäni) ovat olleet iso paketti. Mie olen voimakkaasti myötäelänyt näitä kuluneita kuukausia ja jatkuva kipu ja kysymysmerkit tapahtumien lisäksi saivat lopulta minut väsymään ja uupumaan. Ajatuksissa on käynyt kysymys ”Missä on kohtuus?” Ja samaan aikaan mieleni kertoo lempeästi minulle, että asiat tapahtuvat syystä ja jostain syystä meitä nyt koetellaan.

Mie en ole halunnut myöntää olevani väsynyt, en millään. Mie olen kieltänyt sen koska olen niin vakuuttavasti asian todennut itselleni, olen saanut itseni uskomaan niin ja väritellyt tilannetta pastellivärein, jotta se ei näyttäisi niin pahalta. Minun on pitänyt pysyä liikkeessä, jotta en kohtaisi todellisuutta tässä asiassa. Keskittymiskykyni on ollut heikko ja käden kipujen vuoksi syömäni kipulääkkeet tekivät minusta kesällä väsyneen ja poissaolevan. Paikoittain väsymys nosti minussa sellaisia piirteitä esille, joita en olisi halunnut. Kehoni oli todella pehmeä ja voimaton, minulla ei ollut energiaa arjen normaaleihin askareihin ja rutiinit alkoivat tuntua jatkuvan univajeen alla raskailta velvollisuuksilta.

Suuntasin mieltäni kliseisiinkin ajatelmiin kuten ”tämä on vain väliaikaista ja tilanne menee ohi”..koska kuulin käsikirurgin suunnitelman koskien leikkausta ja se kuulosti kohtuulliselta. Niin, suunnitelma kuulosti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan levy poistettiin ja haavan päälle tulisi vain kevyt suoja ja kuntoutus alkaisi toipumisen mukaan mutta toipumisen pitäisi olla ihan simppeli juttu..heräsin nukutuksesta ja näin ensimmäisenä leikatun käden ja siinä olevan lastan. Mitä ihmettä?? Keskustelin käsikirurgin kanssa ja hän totesi leikkauksen olleen suunniteltua suurempi. Levy poistettiin ja todettiin, että Extensor carpi radialis previs ja longus jänteistä ilmeisesti toinen puuttuu kokonaan (?) ja toisessa 50% rispaantuma, joka siistittiin. Etusormen ETC jänne puoleksi poikki ja keskarin EDC jänne kokonaan poikki. Keskisormen EDC niputettiin nimettömän extensoriin. Sormien liikkuvuushan rajoittui voimakkaasti ennen leikkausta ja syy siihen selvisi.

Olen monta kuukautta uskotellut itselleni, että pian tämä tilanne on ohi…ja jouduin myöntämään, että tässä kestää suunniteltua pidempään. Se teki  kieltämättä kipeää mutta tässä testataan nyt niitä opittuja asenteita sopeutumiseen. Minun pitää malttaa ja tuntui kuin happi olisi hetkeksi karannut keuhkoistani kun tajusin tilanteen. Työkaverillenikin sanoin, että olen saanut lohtua kun olen ajatellut että pääsen pian palaamaan normaalin elämään takaisin. Nyt tiedän, että toipumisessa kestää eikä esimerkiksi työhönpaluu ole ajankohtainen koska käteni pitäisi olla toimintakunnossa. Siihen pitäisi mielen sopeutua, pikkuhiljaa pureskella asiaa.

VAIKEIDEN ASIOIDEN HYVÄKSYMINEN

Koitin kesällä hyväksyä kuitenkin sen hetkisen tilanteen käteni kanssa ja ihan ensimmäiseksi minun piti saada itkettyä turhautumisen ja pelon tunteet ulos, oli tosi iso juttu kun tilanne vei minulta pois monta tärkeää asiaa. Treenit jäivät tauolle, lenkkipoluille en päässyt, kaipasin dynaamisen joogan flowta ja kirjoittamista. Juttelin eilen pitkään äitini kanssa ja hän totesi hyvin liittyen kirjoittamiseeni, että on iso asia kun kirjoittaminen vietiin minulta pois kuukausiksi koska se on minun keinoni purkaa tunteitani ja kohdata ajatuksiani. Myöntäessäni perjantaina väsymykseni ja uupumukseni, se oli kuin olisin avannut lukitun portin jonka takaa ajatusten lauma pääsi vauhkona vapaaksi, ajatukset ja voimakkaat tunnetilat täyttivät pääni ja rinnan päällä tuntui painetta. Ihan aluksi koin hetken häpeän tunnetta sillä mietin, että ”kuinka olen päästänyt itseni tähän pisteeseen?”, ”miehän joogaan ja meditoin, ei näin pitänyt käydä”, ”mitä ihmiset ajattelevat?”, ”olen epäonnistunut”….ja tämä rumba täytyi käydä läpi.

Tuntui niin pahalta viettää aikaa näiden ajatusten ympäröimänä koska olin tilanteessa, johon en ollut halunnut päätyä ja jonka myöntämistä karttelin kuukausia. Rehellistä ja suorastaan raakaa. Olin niin pettynyt itseeni sillä hetkellä. Kuinka olinkaan tehnyt tämän itselleni? Olin kieltänyt väsymyksen monta kuukautta sillä uskoin siihen jo itsekkin. Perustelin mm. keskittymiskykyni ja muistini heikentymisen ja pätkittäisten yöunien aiheuttaman univelan johtuvan lääkityksestä ja jatkuvasta kivusta ja varmasti nekin vaikuttivat osaltaan. Saatuani lääkkeet vaihtoon en ollut enää samanlaisessa lääkepöhnässä mutta silti käytöksessä näkyi samoja stressin luomia tapoja. Meditaatio on auttanut minua rentoutumaan ja rauhoittumaan mutta tässä on kohdattu koko vuoden ajan vastoinkäymisiä ja tilanne eteni haasteineen sellaiseen pisteeseen, että liika oli liikaa, minulla ei ole ollut uupuneena voimavaroja kohdata niitä ja nyt olen saanut jälleen opetuksen ja olen myös toistanut omassa käytöksessäni vanhoja malleja. Sekin on aiheuttanut mielessä ristiriitaa. Olen miettinyt myös paljon, että mistä olen kaivanut voimavarani pakenemiseen? Kun koen, ettei minulla ole ollut voimia ja haluja asioiden kohtaamiseen. Voitte varmaan kuvitella miltä tuntui myöntää itselleen näitä faktoja? Aluksi todella pahalta, fyysiset tuntemukset kehossa painoivat minua alaspäin ja mielessä sinkoili väitteitä, perusteluja ja kysymyksiä. Pahaolo johtui siitä kun stressi oireilee myös kehollisesti ja ajatukseni, suorat toteamukset ja tuntemukset herättivät kehossa stressitilan ja sympaattisen hermoston toiminnan.

Mie olin kieltänyt väsymyksen ja perustellut käytökseni johtuneen siitä kun olin huolissani käden toipumisesta ja tilanteen etenemisestä, silloin odotin vielä aikaa käsikirurgille. Puhuin eilen kaverin kanssa pitkän puhelun, jossa kerroin torstain ja perjantaiaamun tapahtumista ja hänellekkin kerroin kuinka olin kokenut tässä asiassa häpeää ja kuinka häpesin sitä, että minua hävetti. Minua hävetti oma tilanteeni kunnes tunne muuttui. Seuraavaksi ajatuksissa pyöri hetken aikaa kysymys ”mitähän muut ajattelevat?” Minua alkoi aika pian ärsyttämään omat ajatukseni ja totesin, että ihan sama!! Tämä on nyt tilanne ja työstän asiaa tavoilla, jotka sopivat minulle ja yksi niistä on kirjoittaminen. Tässä ei ole mitään hävettävää eikä väsymyksen ja uupumisen myöntämisessä ääneen ole mitään hävettävää tai väärää.

Olen sen asenteen suhteen tehnyt paljon töitä ja tässä kohtaa on hyvä ottaa oppi käyttöön. Tämä ei ole uhoa ja minut tuntevat ihmiset voivat sanoakkin, ettei uho kuulu minun tapoihini. Olen oppinut ilmaisemaan itseäni suoremmin vaikkakin tyylini onkin sellainen pehmeähkö. Totesin myös olevani riittävän väsynyt jättämään tämän ”mitähän muut ajattelevat?” kysymyksen pois matkastani. Ajatukset saattaa käydä välillä pieniä mutkia tämän lähettyvillä mutta jooga on opettanut minulle ettei minun tarvitse tarttua siihen ajatukseen.

Väsymyksen ja voimattomuuden tunteet saivat minussa aikaan uupumisen ja tämä tuntuu henkisesti todella voimakkaalta. Olen ollut väsynyt mutta käynyt ylikierroksilla ja normaalien päivittäisten askareiden hoitaminen on ajoittain tuntunut aiheuttavan jopa stressitilaa..ainoat tilanteet, joissa mie olen saanut itseni rentoutumaan viimeisen puolen vuoden aikana on yinjooga- ja meditaatiohetket mutta minun pitäisi saada sitä samaa rentouden tunnetta myös harjoitusten ulkopuolelle. Äidilleni sanoin eilen puhelimessa, että mie olen aina ollut huono vain makaamaan sohvalla mutta just nyt se olisi sitä mikä olisi hyväksi. Oen ajatellut aiemmin ettei sellainen vain yksinkertaisesti ole minun juttuni kun miehän rentoudun tekemällä…näinköhän se menee? Muutin asetelmaa tässä ajatuksessa ja jatkoin äidilleni, että tekeminen on myös vienyt kuitenkin pohjimmiltaan ajatuksia pois niiden asioiden luota, joita olen halunnutkin kartella. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta koska sitähän se onkin mutta minulle se oli merkittävä oivallus.

Ajatukset risteilevät kirjoittaessani sillä mie prosessoin tässä samalla tätä tilannetta. En saa aivan kaikesta kiinni mutta nyt kun työstäminen alkaa tämän kirjoituksen myötä, uudet ajatukset saavat tilaa sen myötä kun kirjoitan nämä asiat jotka ovat nyt päällimmäisenä mielessä. Mie olen aika sitkeä tapaus joka toistelee, että ”nyt on vaan jaksettava vielä hetki niin kyllä ne asiat järjestyy”. Ja tähän mie uskonkin, asiat järjestyy tavalla tai toisella. Uupuneena mieli ei kuitenkaan jaksa eikä pysty miettimään tulevaa ja edessä olevia asioita vaan itseään on ohjattava tällä hetkellä vaikeimpaa kohti, eli kohti läsnäoloa tässä hetkessä.

Tulevaisuudessa on paljon kysymysmerkkejä mutta olen koittanut muistutella itselleni, että ei se haittaa. Minulla ei tarvitse olla vastauksia eikä valmista suunnitelmaa just nyt. Aika näyttää kuinka oikean käteni sormet kuntoutuvat ja millainen kädestä tulee. Nuorena ihmisenä minulla on esimerkiksi uudelleenkouluttautumismahdollisuus ja tulevaisuus näyttää, että mikä minusta tulee isona. Mie haluan nähdä, että minua varten on uusia mahdollisuuksia menetettyjen sijaan mutta ajatusten juoksu on pysäytettävä koska juuri tällä hetkellä uupumus nappaa asioista kiinni ja saa aikaan minussa levottomuuden tunteita. Nyt sanon vain lempeästi itselleni: On aika lopettaa pakoonjuokseminen ja kieltäminen. On aika pysähtyä.

Minkälaisia kokemuksia teillä on uupumisesta?

💗 Marru