Kun eniten hävettää kaikki – oman häpeän äärellä

”Häpeän. Hävettää.”

Nämä sanat ja niiden merkitys ovat pyörineet mielessä jo tovin aikaa ja ajatukset ovat siirtyneet tänne blogin puolelle pikkuhiljaa.  Tähän kohtaan linkitän kirjoituksen saman aiheen ääreltä; ihanan aurinkoinen ja positiivinen Jenni kirjoittaa Vastaisku ankeudelle-blogia ja pääsette lukemaan hänen kirjoituksen aiheesta täältä. Lämmin lukusuositus Jennin kirjoitukselle!

Yksi oman blogin kirjoittamisen parhaita puolia on vapaus, joka minulla on – jos ajatus ei kulje tai mieli on vielä liian levoton muodostamaan kokonaisuuksia, voin jättää kirjoituksen hautomaan kaikessa rauhassa. Tekstistä välittyy lukijalle onko sydän ja ajatus tekstissä mukana ja omat ajatukseni syventyvätkin yleensä tiiviisti aiheen pariin, joten minusta on vapauttavaa vetäytyä hetkeksi ja antaa aikaa kirjoittamiselle. Saan rauhan ajatuksille kun kohtaan ne, prosessointi vie minut lähemmäs itseäni ja mutustelen sitä ajatusten ja tunteiden virtaa sillä on äärimmäisen rentouttavaa ja puhdistavaa antaa mielen uppoutua sellaiseen virtaan jonne olen uskaltautunut itseni päästää -ilman kontrollia.. ja samaan aikaan tämä on äärimmäisen kivuliasta koska olen pujotellut tiettyjä asioita niin kauan aikaa pakoon ja kun me vihdoin kohdataan, on aika vihdoon nostaa kissa pöydälle kokonaisena. Näissä tilanteissa ego saa kyytiä ja minäkuvakin voi saada säröjä tai rikkoontuu. Mie pyrin antamaan itselleni sen ajan kirjoittamiseen koska prosessina se puhdistaa mieltä ja keventää mahdollista painetta tai stressiä rinnanpäältä.

Mikä hävettää? Miksi?

Häpeän tunne on varmasti kaikille jossain määrin tuttu ja me ihmiset osaamme yleensä napata kiinni todella hyvin siitä, liiankin hyvin sillä usein omissa silmissämme tapahtunut asiat saa valtavat mittasuhteet kun toisen silmissä tapahtunut on jo unohtunut. Sinulle sattuu jokin kömmähdys ja sinua hävettää, myöhästyt tapaamisesta tai ihmisten kanssa jutellessa sotkeudut sanoihin ja suuntasi pulpahtaa ulos jotain aivan muuta kuin mitä sinulla oli tarkoitus kertoa ja puna nousee poskillesi. Häpeän tunne on luonnollinen asia ja mielestäni kuuluu inhimillisyyteen mutta perusteettomat häpeäntunteet kuormittavat meidän tunnetiloja. Mie olen kova häpeämään ja ensimmäinen päätelmäni on sen johtuvan itse muodostamistani mielikuvista ja asettamistamistani tavoitteista asioiden suhteen. Minua hävettää koska en onnistunut saavuttamaan omaa tavoitettani ja koen epäonnistuneen itseni ja muiden silmissä. Kumpi on pahempi, epäonnistua itsensä vai muiden edessä? Me mietitään paljon, liikaakin sitä mitä meistä ajatellaan, mitä meistä puhutaan ja mitä mieltä meistä ollaan.

Kirjoittelin jooga-aiheista kirjoitusta ja palasin ajatuksissani niille ensimmäisille tunneilleni, jossa heti asettauduin tilanteeseen, että minun tekemisiä katsotaan arvostellen (kukaan ei todellisuudessa katsonut niin) ja mie tuskailin sillä en taipunut samoilta näyttävin asentoihin viereisellä matolla olleen kanssa. Kuka tässä aiheutti vaikean olon itselleen? Mie itse sillä naapurijoogi vastasi katseeni vain hymyillen lämpimästi. Ja sitten minua hävetti oma epävarmuuteeni. Tällaisia tilanteita on oma arkeni täynnä, mie olen sellainen höseltäjä kun pääsen vauhtiin ja siinä tohinassa on yleensä vaarana niin ne muutamat muuttuvat tekijät kuin yllätyksetkin. Innostuessani olen välillä kuin sähköjänis enkä ehdi saada kiinni itsekkään omista ajatuksistani ja kaikki nämä yhdessä tarjoileekin minulle varsin mielenkiintoisia tilanteita ja sattumuksia. Mie koitan suhtautua yleisesti elämään ja tilanteisiin positiivisesti ja näissä #enitenhävettääkaikkiaina se on auttanut minua selviämään tilanteista pois. Positiivisuuden kautta olen saanut omia häpeäntunteita käsiteltyä ja kevennettyä sillä jokaisella kerralla ei ole todellakaan ollut syytä tuntea häpeää mistään.

Oman häpeän äärellä

Mie olen kirjoitellut paljon menneisyyden taakasta, asioiden kohtaamisesta pakoonjuoksemisen sijaan ja lempeydestä sekä armollisuudesta itseään kohtaan. Mie olen käsitellyt valtavasti asioita menneestäni viimeisen kahden vuoden aikana ja pirstaleiksi hajoamisen myötä olen vapautunutkin kahleista, joita olen raahannut mukanani mutta huomaan uusien asioiden nousevan pintaan. Tunnistan levottomuuden sydämessäni: on aika kohdata suurin painolastina kulkenut asia sillä olen valmis antamaan itselleni anteeksi ja haluan vapauttaa itseni häpeästä, jota olen sisälläni kantanut menneestäni. Tämä kirjoitus taitaakin mennä  blogissa henkilökohtaisten asioiden kärkeen, joita olen tuonut esille. 

Olen prosessoinut ja työstänyt menneisyyttäni, elämääni, sitä kuka olen ollut ja kuinka olen elänyt. Elämäni ei todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista vaan mie olen tehnyt kovan työn päästäkseni tähän pisteeseen, jossa elän nyt 33-vuotiaana. Värikäs menneisyys, joka on osa minua, on kasvattanut minua ja vahvistanut minua. Uskon, että menneisyydelläni on merkitys sillä huomaan kuinka todella rakastan elämääni nykyisellään ja rakastan sitä ihmistä, joka minusta on muodostunut. Mie elin vuosikausia vailla suuntaa ja ajelehdin vain elämän mukana. Olen aina ollut helposti innostuvaa tyyppiä ja tämän luonteenpiirteen myötä olenkin saanut olla mukana mahtavissa tapahtumissa, yhdistystoiminnassa ja musiikkimaailmassa. Tämän päivänen aihe ja se oman häpeäni isäntä asuu elämässäni musiikkimaailman ajoilla. Olen ollut teinivuosista asti kiinnostunut kulttuurista ja musiikista ja aktiivisten yhdistystoiminnan vuosien jälkeen perustin musiikkialan yrityksen ja työskentelin artistien kanssa muutaman vuoden. Tähän aikaan mahtuu niin monenlaista tunnetta, muistoa, ajatuksia ja kysymyksiä että niistä on vuosikausien pakoilun jälkeen muodostunut sementtinen kivenjärkäle rintani päälle.

Olen kerännyt vuosia rohkeutta kohdata itsessäni nämä ajat, sillä mie olen sydämessäni tuntenut sen että kuljetan niitä aikoja taakkana nykyisyydessä mukana ja taakka kulkee nimellä häpeä. Mie häpeän omia silloisia elämäntapoja ja niitä valintoja joita tein. Mie häpeän omaa alkoholinkäyttöä, jonka sallin itselleni tekosyyllä ”koska musiikkiala ja viihde ala on juhlintaa”. Mie pakenin itseäni koska en todellakaan tuntenut kuka olin. Elin vuosikausia viinan huuruista keikkaelämää enkä ottanut itsestäni vastuuta. Minulla ei ollut elämä hallinnassa enkä tuntenut itseäni. Se oli sellaista ajelehtimista, juhlimista, työskentelemistä krapulassa (jolle vain naureskeltiin sen kuuluvan asiaan) ja eksyksissä olemista. Lukuisia kertoja omaa krapulaa perusteltiin kliseellä ”raskas työ vaatii raskaat huvit” ja omaa ahdistusta oli helppoa paeta sinne alkoholin taakse. Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä mitä silloinen Marru on ajatellut ja toisaalta tunnistan sen tunteen, joka herää tuolla syvällä ja se on se pakeneminen. Juhliminen ei kuulu arkeen mutta silloin sitä elettiin siinä hetkessä, jotta ei olisi tarvinnut kantaa huolta seuraavasta päivästä (eihän se niin mene todellisuudessa koska ajatukset muistuttaa olemassaolostaan) ja sai sen kaivatun ja tarpeellisen mahdollisuuden turruttaa tunteet ja epävarmuuden humalan tunteeseen. Onnistumisia kippisteltiin ja epäonnistumisia paettiin tuopin taakse, jotta ei tarvitsisi kohdata ajatuksiaan sillä hetkellä. Keikkailtoihin kuului oluet ja jallushotit ja yleensä seuraavan aamun roudaukset sujui edellisen illan höyryissä. Ahdinko kasvoi niin suureksi, että alkoholi otti oman paikkansa silloisesta elämästäni ja siitä tuli pakopaikkani. En sillon halunnut ajatella ”juhlimisen” olleen väärin tai alkoholin käytön olleen liiallista mutta kuitenkin tunsin, ettei se elämä ollut minua varten eikä hyväksi minulle mutta en osannut lähteä siitä pois tai muuttaa käytöstäni sillä ongelmia oli aivan liikaa käsiteltäväksi asti. Elämänhallinnan ja oman identiteetin ollessa hukassa oman osansa saivat myös ihmissuhteet ja tämä on myös sellainen asia, joka minun on pitänyt kohdata jotta saan rauhan sydämeeni ja ihmisten anteeksiannot ovat olleet merkittävässä osassa prosessiani.

Minun mielestä juhlimisessa ei ole mitään väärä ja tasapainoisessa elämässä on tilaa sillekkin mutta tämä ajanjakso elämässäni, josta nyt kerron, oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Pikkuhiljaa masennus alkoi nakertaa sisälläni kunnes eräänä keväisenä aamuna kahdeksan vuotta sitten en noussut enää sängystäni ylös. Oma mieleni tuntui ei-toivotulta vieraalta ja se matalapaine, joka mieleni valtasi..lamaannutti minut täysin. Masennusta ja alavireisyyttä seurasi unettomuus. En osannut iloita kevään merkeistä, joita oli ilmassa ja aurinko ei houkutellut minua ulos kotoa vaan päinvastoin, lisääntynyt valonmäärä oli minulle viimeinen niitti. Ahdistus ja epätoivo imaisivat minut sisäänsä, matto vedettiin jalkojen alta ja pohjan kadotessa, mie upposin syvälle. Tunteet heittelivät ääripäästä toiseen ja samaan aikaan hetkittäin tuntui kuin olisin ollut kykenemätön tuntemaan yhtään mitään mutta päällimmäisenä tunteina olivat ahdistus, epätoivo, riittämättömyyden tunteet, väsymys ja pelko silloisesta nykyhetkestä sekä tulevasta.

Miksi tuon asian esille täällä blogissa julkisesti? Tämä kuuluu minun toipumisprosessiin ja haluan vihdoin päästää irti näistä vuosista ja niihin kuuluvista tapahtumista. Mie olen valmis päästämään irti tästä häpeäntunteesta, jota kannan sisälläni. Mie haluan halata ja kertoa tämän päivän Marrulle kuinka hienosti sie olet elämäsi saanut järjestykseen ja saat olla ylpeä itsestäsi. Menneisyys kuuluu elämääsi mutta sinun ei tarvitse kantaa sitä häpeäntunteena mukanasi vaan on jo aika kääntää sivua ja saat syleillä elämääsi koska osoitat nykyisin rakastavan itseäsi ja kunnioittavasi elämää. Olet muuttanut elämäsi suuntaa ja tehnyt rohkeita valintoja oman hyvinvointisi puolesta ja nyt olet katsonut tätäkin asiaa silmiin. Asian prosessointi ja kirjoittaminen auki vapauttaa sinut ja saat luopua niistä tunteista, joita olet kantanut mukanasi kaikki nämä vuodet. Olet kohdannut rohkeasti omat häpeäpilkkusi, kipupisteesi ja löytänyt takaisin itsesi luo. Olet löytänyt vihdoin kotiin koska olet kerros kerrokselta puhdistanut sydäntäsi ja vuodattanut epätoivon kyyneleitä tekemistä virheistä mutta sinun ei tarvitse jatkaa sen parissa loputtomiin vaan olet tehnyt tilaa itsessäsi uusille tunteille ja mahdollisuuksille.

Elämä antaa meille uusia mahdollisuuksia mutta on omissa käsissä tarttuuko niihin vai jatkaako tuttuun tapaan. Mitä enemmän mie olen viettänyt aikaa prosessoiden näitä menneisyyden kivikasoja, sitä voimakkaammin olen alkanut tuntemaan sen oman polun jalkojen alla ja se rauhoittaa. Ei ole helppoa katsoa itseään silmiin ja viettää aikaa niiden asioiden parissa, joita on pakoillut vuosikausia mutta nyt minusta tuntuu, että mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä paremmalta minusta alkaa tuntua. Nykypäivänä puhutaan paljon someimagosta ja siitä miten asioita tuodaan kaunistellen todellisuutta esille. Mie tykkään kirjoittaa herkistä ja kauniista asioista koska ne värittää elämää ja saa minut hyvälle tuulelle ja vastaavasti haluan hyödyntää vaikeiden asioiden käsittelyä tämän kirjoittamisen myötä. Olen miettinyt paljon viime aikoina omia kirjoituksiani ja juuri sitä kirjoittamisen vapautta..samalla tavalla mie haluan vapauttaa itseni sisällä kantamastani  häpeästä tuomalla ajatukset julki. Tuntuu hyvältä kun saa lisää tilaa itsessään rohkeudellaan ja asioiden käsittelyllä ja ne tunteet houkuttelee minua yhä enemmän sen sijaan, että ensimmäisenä antaisin pelkoni muiden mielipiteistä ohjata minua kirjoituksissani.

Elämänmakuista viikkoa 💗