Hektisiä hetkiä

Joulukuun loppukiri

Hei kaikille! Blogi on jäänyt vaille kerrontaa erityisesti viimeisen kuukauden ajalta, sillä joulukuu on vilahtanut ohitse yhdessä silmänräpäyksessä. Katsoin, että olen kirjoittanut edellisen kirjoituksen itsenäisyyspäivänä..”vastahan se oli??”  Viikot ja päivät ovat olleet erittäin kiireisiä, hektisiä ja antoisia ja niin kauan kun tiedän, että tämä jatkuva kiire on väliaikaista, eli tässä tapauksessa mie mie ohjaan asioita ja valitsen tekemisen kohteen, hulina tuntuu hyvältä. Mie olen edelleen kuitenkin opettelemassa tätä ajanhallintaa enkä missään nimessä ole kuin taikasauvaa napauttamalla muuttunut vuoden aikana eri ihmiseksi mutta koen, että oma asenteeni on nykyisin minulle parempi.

Joulukuun hulinaa kuvastaa mainiosti yksi torstaipäivä, jolloin mie esitin itselleni kysymyksen ”miten meni noin niinkuin omasta mielestä?”, huomatessani iltapäivällä, että olin kulkenut päivän ripsivärit vain toisessa silmässä ja paita nurinpäin. Näiden havaintojen tekemisen jälkeen mie laitoin maitopurkin puhelimen laturin viereen ja löysin puhelimen jääkaapista sen soidessa siellä.. Tämän iltapäivän jälkeen totesin vain kevennykseksi, että onneksi en ollut sinä kyseisenä päivänä ja siinä väsymystilassa autonratissa. Kyseiselle viikolle mahtui useampi vastaavanlainen tilanne ja mie päädyin silloin sellaiseen ajatukseen, että tämä toilailu olkoon se mun oma väsymyksen mittari, tästä mie tunnistan sen koska minun olisi parempi mennä nukkumaan, hahah!

Nykypäivän trendi on tuntunut pitkään olevan se, että ihmisen pitää painaa niin pitkään, jotta väsyy, osoittaakseen olevansa sitoutunut itselle tärkeisiin asioihin ja uraansa. Onneksi tätä ajattelua on noussut haastamaan ihmisten yleinen kiinnostus omaa hyvinvointiaan kohtaan ja se tuo uutta ajateltavaa useille ihmisille sinne oravanpyörään.

Nautiskelin joulun aikana parina päivänä Ounasmetsän hiljaisuudesta ja ulkoiluhetkistä koirien kanssa. Yksi meidän lempipaikoista lenkkeillä on jäällä, koska siellä on tilaa koirillakin kirmailla vapaana ja mie nautin siitä maisemasta, joka mulle avautuu. Parhaimmillaan me neljä ollaan ainoat paikallaolijat ja niissä hetkissä on usein mukana sellainen rauha. Valtaosan ajasta mie olen solmussa kolmen koiran hihnojen kanssa ja pyörin epämääräisenä myttynä pitkin mättäitä mutta niissä aamun hetkissä on sellaista hiljaista omaa taikaa. Ne hetket luo mulle sellaisen kokonaisuuden, jossa on tilaa hengittää raikasta, puhdasta ilmaa ja sitä hetkeä, jossa mie saan olla pysähdyksissä.

Me voidaan kieltää ajatuksia, työntää niitä sivuun, taakse, istua niiden päällä ja vaikka sulkea ne jonnekkin laatikkoon lukkojen taa..mutta silti ne suljetut ja kohtaamattomat tunteet sykkii siellä pinnan alla ja vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämään, haluttiin sitä tai ei. 

Arvokas oppi

Mie olen oppinut kuluneen vuoden aikana tärkeän asian ja se on se, etten haali ympärilleni liikaa isoja projekteja enkä lupaa sitoutua 100% kaikkiin vaan minulle sopii paremmin asioiden valikoiminen ja arvottaminen. Tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että mie elän sen arvomaailman mukaista elämää ja oman arvojärjestyksen luominen auttaa minua ajanhallinnassa erityisesti silloin kun huomaan että se ”to-do-lista” pyörii mielessä mutta en saa oikein ajatuksistani otetta, jotta pääsisin aloittamaan varsinaista tekemistä asioiden äärellä. Mie olen pitkään ajatellut kontrollin pitämisen elämässä minua auttavana asenteena mutta enää mie en asioiden johtamisella tarkoita sellaista vahvaa kontrollin ylläpitämistä ja oman elämänsä ”valvomista” rystyset valkoisina kaikesta siitä puristamisesta (jota olen itse vuosikausia tehnyt) vaan ennemminkin sellaista pehmeämpää suunnannäyttämistä, itsensä kuuntelua ja sen väsymyksen tunteen sallimista. Senkin saa sanoa ääneen, että on väsynyt! Jos uskaltaa. Omien tunteiden toteaminen ja kohtaaminen kertovat meille monta asiaa ja minusta ihan kaikenlaiset tunteet olisi syytä kohdata sillä se vapauttaa uskomattoman määrän energiaa ja sellaista uudenlaista potentiaalia meissä, tarjoaa meille ilon, onnistumisen ja kipupisteiden kohtaamisten kautta uusia mahdollisuuksia. Tunteiden kohtaaminen purkaa pelon tunnetta aiheuttavia muistoja, tilanteita ja antaa meille tilaa hyväksyä itsemme ja sallia meidän rakastaa itseämme.

Mie löydän edelleen itseni tilanteista, jolloin huomaan, että olen vetämässä itseäni liian tiukille aikatauluille ja nykyisin sen kaiken suorittamisen ja asioiden ahmimisen sijaan mie kuitenkin teen kompromisseja ja osaan sanoa sen ei-sanan, jotta saan säilyttää elämässä myös niitä asioita mitkä ovat energiaa antavia, jotta se hyvä fiilis omassa tekemisessä säilyy. Käyn tosin usein kokeilemassa sellaista ns. rajan ylitystä eli olen jo ajatuksissani haalinut lisää tekemistä tai minulle on tarjoutunut jokin hienolta tuntuva mahdollisuus ja mie olen ollut alkamassa uusien asioiden pariin kun se ajatus on herännyt. ”Ehdinkö mie tehdä sitä?” Ja saan sellaisen kivan kiksin silloin kun totean itselleni, että ei, nyt ei valitettavasti ole aikaa..koska huolimatta siitä, että sanassa on vain kaksi kirjainta, tuntuu se pitkältä ja vaikealta, miltei mahdottomaltakin sanoa. Ja sitä se on ollutkin silloin parisen vuotta sitten. Mie en osannut sanoa ei. Tämä on monille tuttua ja huomattuani kuinka vahvasti tämä asenne on aikoinaan elänyt minussa, olen palannut kerta kerran jälkeen asian äärelle. Mie haluan ja olen valmis luopumaan niistä viimeisestäkin rippeistä, mitä mie kuljetan pieninä hiukkasina mukanani vanhasta minästä. 

Iloa päivääsi 💙